Unelma onnellisesta päätöksenteosta

Valtuustosali. Ilta tummuu ikkunoiden takana, mutta sisällä on valoisan riehakas tunnelma. Eri ryhmien edustajat taputtelevat toisiaan selkään ja virkamiehiä ylistetään monisanaisesti. Taas on tehty liuta päätöksiä, joihin kaikki ovat tyytyväisiä. Erilaiset näkökulmat on otettu huomioon eikä kukaan koe jääneensä keskustelujen ulkopuolelle. Lopuksi kaikki rientävät onnellisina koteihinsa.

Hetkinen. Ei tämä ole uskottava alkukohtaus jutulleni. Mutta kaunis päämäärä se voisi olla.

Länsi-Uusimaa uutisoi joitakin viikkoja sitten Itä-Suomen yliopistossa teetetystä tutkimuksesta, jonka mukaan valtaosa luottamushenkilöistä kokee, että tietoa ja tilastoja hallitsevilla viranhaltijoilla on kunnissa liikaa valtaa. Viranhaltijat puolestaan pitävät päättäjien tietoja ja sitoutumista kunnan strategiaan vähäisinä.

Selvästikään tieto ei aina kohtaa päätöksentekoa ja arvostuksessa on puutteita puolin ja toisin. Lisäksi kuralla oleva talous aiheuttaa päätöksentekoprosesseihin kiirettä ja pakkoa. Sovituissa aikatauluissa tietenkin pitäisi pysyä, mutta eikö muutaman kuukauden viivytys maksa itsensä takaisin, jos päätökset tehdään harkinnan ja eri vaihtoehtojen avoimen punnitsemisen pohjalta? Kun tieto kulkee ja prosessit ovat hallittuja, viivytyksiäkin tulee vähemmän. 

Piskuisessa Bhutanissa, joka sijaitsee Himalajan vuoristossa Kiinan ja Intian välissä, on ollut jo 30 vuotta käytössä kansalaisten onnellisuutta mittaava indeksi, `bruttokansanonnellisuus´. Kuninkaan toimesta mittaristo on sidottu perustuslakiin. Se on jaettu kymmeniin osa-alueisiin, kuten henkiseen kasvuun, oman ajan käyttöön, vuorovaikutukseen ja hyvään hallintotapaan. Jokaiselle osa-alueelle on määritelty tavoitteet ja niitä mitataan numeerisilla ja laadullisilla indikaattoreilla sekä kansalaistutkimuksilla.

Vaikka näin laajaa ja yhtenäistä hyvinvointimittaristoa ei meillä Suomessa vielä olekaan, askelia sitä kohti kuitenkin otetaan. Puhutaan arvopohjaisesta päätöksenteosta ja kansalaisten onnellisuudesta politiikan onnistumisen mittarina. Bruttokansantuote ei enää pelkästään riitä.

Kuntaliitto on jo pari vuotta sitten hyväksynyt suosituksen “vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa päätöksenteossa”. Sen perusidea on, että aina selvitetään useita eri päätösvaihtoehtoja, joiden vaikutuksia arvioidaan etukäteen. Vähimmäisvaatimus on, että valmistellun esityksen rinnalla esitetään nollavaihtoehto eli kerrotaan, mitä tapahtuu, jos olemassa oleva tilanne ei muutu mitenkään. 

Päätösvaihtoehtoja tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti - kuntalaisten, ympäristön, kuntaorganisaation ja henkilöstön sekä talouden näkökulmasta. Jako on hyvin lähellä Bhutanin bruttokansanonnellisuuden neljää perustekijää: kestävää taloudellista kasvua, luonnon monimuotoisuutta, sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita. 

Suosituksen tueksi on laadittu opas, joka tarjoaa työkalun kunta- ja toimialakohtaisen arvioinnin kehittämistä varten. Se kertoo, mitä asioita valmistelevan virkamiehen olisi huomioitava päätösesitystä tehdessään. Samoja asioita luottamushenkilön tulisi punnita ennen päätöksentekoa. 

Eri toimialoilta löytyy lisäksi tutkimus- ja tilastotietoa, jota voidaan hyödyntää arvioinnin painopisteiden ja seurantamittarien määrittelemisessä. Esimerkiksi lakisääteisesti kerran valtuustokaudessa laadittavalle hyvinvointikertomukselle on olemassa valmis sähköinen formaatti, joka Lohjallakin on otettu käyttöön.

Ennakkoarvioinnin kehittäminen konkretisoi kunnan stratetegiaa ja selkeyttää yhteisiä tavoitteita virkamiehille ja luottamushenkilöille. Jälkikäteisarviointikin on helpompaa, kun tiedetään, mitä arvioidaan. Jos prosessi on julkinen, sivutuotteena saadaan asukkaiden suurempi luottamus politiikkaan. Kuntalaisten on helpompi ymmärtää ns. huonojen päätösten taustat silloin, kun hyviä päätöksiä ei ole mahdollista tehdä. Tämä vähentää valitusten määrää. Läpinäkyvämpi päätöksentekoprosessi on myös linjassa Lohjan strategian ykkösarvon eli avoimuuden kanssa.​

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Työtä hyvinvoinnin ehdoilla

Miltähän tuntuisi mennä tekemään ilmaiseksi työtä, josta joku toinen saa palkkaa? Tai motivoisiko haravoida puistoa, jossa ei ole mitään haravoitavaa? Näitä mietin, kun peruspalveluministeri Paula Risikon idea vastikkeellisesta työttömyyskorvauksesta julkaistiin.

Minua potkii aiheen pariin myös vanhentunut väite, että Vihreät olisi yhden asian puolue. Vihreillä on ainoana puolueena ajantasainen sosiaalipoliittinen ohjelma Keskustapuoleen ohella. Ohjelman teemoja puitiin viikonlopun mittaisessa koulutustilaisuudessa, jossa puhuivat mm. vihreät sosiaalipolitiikan asiantuntijat Heikki Hiilamo ja Osmo Soininvaara. 

Molempien mukaan työttömien aktivointi sinänsä on hyvä asia, mutta velvoitetyö toimisi juuri päinvastoin. Hiilamo näkee siinä vaaran, että oikeita työpaikkoja menetetään velvoitetöille, jolloin köyhien määrä vain kasvaa. Koska tämä vältetään vain teettämällä täysin hyödyttömiä töitä, velvoitetyössä on Soininvaaran mukaan simputuksen riski. Aktivointitoimiin sidotut myös työllistyvät huonommin kuin muut työttömät. Auki olevia kysymyksiä ovat lisäksi velvoitetyöläisten vakuutukset, työterveys, matkakorvaukset ja lastenhoito.

Eliniän odotetta pidetään keskeisenä hyvinvoinnin mittarina. Suomessa eliniän odote on 1990-luvun laman jälkeen kasvanut kaikkien muiden väestöryhmien paitsi köyhimpien keskuudessa. Lisäksi eliniän odotteen ero kasvoi pieni- ja suurituloisten välillä huomattavasti 1980-luvun lopusta 2000-luvun loppuun mennessä. Naisilla ero kasvoi neljästä vuodesta seitsemään vuoteen, miehillä seitsemästä vuodesta 12,5 vuoteen. Toisin sanoen köyhät kuolevat yhä nuorempina rikkaisiin verrattuna.

Tuloerojen kasvu nakertaa suomalaista hyvinvointivaltiota. Työmarkkinat puolestaan ovat keskeisin tekijä tuloerojen muodostumisessa. Hyvinvointivaltio rakennettiin sotien jälkeen täystyöllisyyden varaan. Nyt työelämä jakaa ihmiset. Jos et pärjää työmarkkinoilla, olet ulkona lähes kaikesta. Kyse ei ole pelkästään rahan ansaitsemisesta, vaan myös sosiaalisesta asemasta. Työn kautta ihminen kokee osallisuutta ja arvostusta. Se myös takaa autonomisen aseman yhteiskunnassa. Harvassa ovat ne “tatut”, jotka haluavat elää tukien varassa.

Soininvaara totesi alustuksessaan: “Passiivinen rahanjako on lähellä heitteillejättöä.” Vihreiden ajamassa perustulossa ei olekaan kyse passivoinnista, vaan ennen kaikkea työnteon helpottamisesta. Kun kannustinloukut ja byrokratia vähenevät, erilaisten pätkätöiden vastaanottaminen helpottuu vähentäen suoraan köyhyyttä ja lisäten hyvinvointia. Myös yksityisyrittäjien asema paranee. Kaikenlainen työnteon lisääminen puolestaan lisää verotuloja ja ostovoimaa. Perustulolla voidaan siis muodostaa positiivisten vaikutusten kehä.

Keskeinen syy, miksi Vihreät lähti hallitukseen oli, että hallitusneuvotteluissa saatiin kaikkien köyhimpien perusturvaa korotettua 100 eurolla. Lisäksi saatiin mukaan kirjaus, että hallitus parantaa työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista. Työttömät ovat nyt saamassa suojaosuudet asumistukeen ja työmarkkinatukeen eli he voivat tienata vähän tulojen vaikuttamatta tukiin. Asumistuessa summa on 300 € kuuden kuukauden ajan, työmarkkinatuessa 400 € ilman aikarajaa. Seuraavaksi sama periaate pitäisi saada koskemaan myös eläkeläisiä.

Tällaisilla keinoilla luodaan ihmisille aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa työnteolla omaan hyvinvointiinsa. Ne eivät myöskään syö toisten työpaikkoja eivätkä johda kahtiin työmarkkinoihin, joissa osa porukasta tekee työtä ja saa siitä palkkaa, osa tekee palkatta, jotta ansaitsisi oikeuden olla osa yhteiskuntaa. 

On myös lyhytnäköistä laittaa työttömät maksamaan tilanteesta, johon työmarkkinat ovat ajautumassa. YLE uutisoi 11.10.2013, että puolet nykyisistä työpaikoista on katoamassa, koska ne voidaan korvata roboteilla. Onko senkin jälkeen vielä niin, että vain työssäkäyvä puolikas ihmiskuntaa saa nauttia hyvinvoinnista ja loput ajetaan köyhyyteen tai orjan asemaan? Eikö se olisi sinetti paluulle sääty-yhteiskuntaan? 

Vihreät lähtevät ohjelmissaan siitä, että kaikilla pitää olla samat edut ja mahdollisuudet. Kyse on sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kaikilla ei ole yhtä hyviä terveydellisiä ja sosiaalisia lähtökohtia. Yhteiskunnan tehtävä on edelleen paikata tätä eriarvoisuutta eikä lisätä sitä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Köyhyydestä SOMAan

Oletko koskaan seisonut kaupan hedelmätiskillä viimeinen pennonen kourassasi ja yrittänyt etsiä niin pientä omenaa, johon kolikkosi riittäisi? Minä olen. Kovin kauan sitä ei kehtaa tehdä. Noin viidennen omenan kohdalla yleensä luovuttaa ja lähtee kaupasta hedelmien tuoksun yllyttämän nälän kurniessa vatsassa. Opiskeluvuosina tuollaista tapahtui muutamankin kerran.

Oikea köyhyys ei ole tilapäistä rahapulaa eikä se johdu uusista keittiönkaapeista tai veneen ostamisesta. Se on jatkuva ja näköalaton tila, josta ei ole ulospääsyä. Se tarkoittaa valinnanvapauden ja hallinnan tunteen menettämistä, sellaisen ihmisyyden kaventumista, jollaisena me länsimaissa ihmisyyden hahmotamme. Yksilönvapaus, mahdollisuus päättää omasta elämästään ja tehdä valintoja, jotka parantavat elämänlaatua, puuttuvat tai ainakin heikentyvät. Kaikki rahat menevät välttämättömään elämiseen, ruokaan ja asumiseen, jos riittävät niihinkään. 

Köyhyys on myös periytyvää. Se on riippuvuutta yhteiskunnan hyväntahtoisuudesta tukien muodossa. Se nakertaa itsetuntoa, pahimmassa tapauksessa elämänhalua. Se pakottaa jäämään kotiin juhlista ja tapahtumista sekä estää kutsumasta ystäviä kylään, koska ei ole mitään, mitä tarjota vieraille. Köyhyys hävettää, syrjäyttää ja masentaa. Köyhyys ja sairastelevuus kulkevat käsi kädessä. Köyhien lapsia kiusataan enemmän kuin esim. ulkomaalaisia. 

Kotitalous lasketaan pienituloiseksi, jos se jää alle 60 % koko väestön mediaanitulosta. Esimerkiksi yhden aikuisen taloudessa tämä tarkoittaa alle 1140 €:n, yhden aikuisen ja kahden lapsen taloudessa n. 2000 €:n kuukausituloja. Koko Suomen väestöstä pienituloisia on 13 %. Reilun 47700 asukkaan Lohjalla köyhyys koskettaa siis yli 6000 ihmistä. Lisäksi Uudenmaan liiton tilastojen mukaan lohjalaisista n. 19 % saa toimeentulotukea. Tämä tarkoittaa yli 9000 ihmistä ja määrä on nousussa. Valtaosa heistä on nuoria ja yksinasuvia. Kolme pienituloisinta ryhmää ovat opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset.

Pätkätyön vastaanottaminen pudottaa pienituloisimpien ryhmien tukia jopa euro eurosta ja aiheuttaa uuden paperisodan. Juuri tehty hallituksen päätös työttömyysturvan ja asumistuen suojaosista on vain pieni askel oikeaan suuntaan. Rakenteissa on vieläkin sellaisia syvään juurtuneita oletuksia kuin että köyhät ovat laiskoja tai että he eivät yritä tarpeeksi. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin halukas tekemään paljonkin oman tilanteensa parantamiseksi, jos siihen vain on mahdollisuus.

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kirjoittaa kirjassaan Uusi hyvinvointivaltio (2011) SOMA:sta eli sosiaalisten mahdollisuuksien politiikasta. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan painopisteen siirtämistä eri syistä jaettavista tuista sellaisiin investointeihin, joilla tukiverkon varaan putoaminen estetään. Tällöin sosiaalipolitiikkaa ei nähdä kustannuksena, vaan tuotantovoimana, joka lisää taloudellista kasvua, työllisyyttä ja tehokkuutta. Se tarkoittaa myös tukiverkosta irti pyristelemisen helpottamista eli että passiivinen tukien nostaminen on kannattamattomampaa kuin aktiivisuus, josta nykyinen järjestelmä rankaisee. Kummallisin esimerkki tältä kesältä oli vapaaehtoisena ja palkatta kahvin kaatamisesta kiinni jäänyt työtön, jolta valokuvan perusteella evättiin hänelle kuuluvat tuet. 

Sivistysvaltion mittarina pidetään, kuinka se kohtelee kaikista heikoimmassa asemassa olevia. Lähes kaikesta pitää nyt säästää, mutta vain ajatuksiltaan köyhä valtio tai kunta vie pienituloisilta kolmannen sektorin avun ja harrastusmahdollisuudet. Köyhälle uimahallikin saattaa olla liian kallis, jos pääsymaksu on pois ruokarahoista. 

On edullisempaa esim. ylläpitää luontopolkuja kuin maksaa huonosti voivien köyhien terveydenhuollosta. On myös kaukonäköisempää taata lapsille ja nuorille hyvä koulutus ja kouluruoka, ilmaista vapaa-ajan toimintaa ja kokoontumispaikkoja sekä panostaa nuorten työllistämiseen kuin jäädä odottamaan, kuinka moni heistä myöhemmin tarvitsee kalliita erityispalveluita - ja jää erilaisten tukien varaan. 

SOMA katsoo pidemmälle kuin yhteen tai kahteen hallituskauteen ja tämänhetkiseen taloustilanteeseen. Sillä köyhyyden periytymisen kierre voidaan katkaista.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras -palstalla)

​

Olipa kerran...

Olipa kerran suloinen prinsessa ja komea prinssi. Satumaisten sattumien kautta he tapasivat ja halusivat jakaa elämänsä toistensa kanssa. Kuten saduissa aina, kuningas laittoi heidän rakkautensa testiin. “Säästetään”, kuningas jyrähti ja laittoi parin taistelemaan hirviötä vastaan ilman puolta valtakuntaa, kultaa ja kameleita. 

Hirviön nimi oli Kela. Se kuului pahamaineisten Kannustinloukku-nimisten hirviöiden heimoon, joka ei säästänyt edes rakastavaisia, perheitä eikä lapsia.

Tässä kohtaa tarinaa on syytä romauttaa loputkin pilvilinnan tornit, koska tosiasiassa sadun prinssi ja prinsessa olivat kuninkaansa hylkimiä rampoja eivätkä enää edes nuoria. Naimisiinmeno tarkoittaisi heille köyhyyttä - eikä todellakaan siksi, että he olisivat halunneet kalliit satuhäät, vaan koska yhteiselämä leikkaisi heidän saamiaan tukia sadoilla euroilla kuukaudessa.

Sekä prinssi että prinsessa olivat eläköityneet iässä, jossa valtaosa ihmisistä luo uraa ja lyhentää asuntolainaa. Heille ei ollut ehtinyt kertyä korkeita työeläkkeitä saati omaisuutta, johon turvata. Kerrottakoon tässä kohtaa, että kumpikaan ei ollut aiheuttanut sairauttaan itse päihteillä tai muilla holtittomuuksilla. Molemmat olivat voimavaransa ylittäen yrittäneet viimeiseen asti pysyä rattailla töitä tehden ja opiskellen.

Kumpikin sai matalan työeläkkeen lisäksi kansaneläkettä ja asumistukea. Tavatessaan he elivät tahoillaan kädestä suuhun lähes kaikesta säästäen. Kahden asunnon ylläpito alkoi tuntua järjettömältä, koska prinssi ja prinsessa halusivat olla koko ajan yhdessä. He ryhtyivät etsimään yhteistä asuntoa. Viikkokausia he tekivät laskelmia. Kela-hirviön alamaiset auttoivat parhaansa mukaan, mutta eivät mahtaneet mitään Kelan säädöksille ja määräyksille. 

Kävi ilmi, että jos prinssi ja prinsessa muuttaisivat yhteen asumaan, molempien kansaneläkkeestä leikattaisiin siivu toisen eläkkeen takia. Lisäksi he saisivat asumistukea suhteessa paljon vähemmän yhteiseen asuntoon kuin kahteen erilliseen asuntoon. Kaiken kruunaisi lasten tuloihin kohdistuva Kelan saksilonkero, joka veisi 100 € lapsilisistä. 

Prinssin ja prinssin yhteenmuutto ei pienentäisi ruokakuluja - koska ei ollut mistä pienentää. Yhden asunnon ylläpitokulut sentään olisivat pienemmät kuin kahden, mutta tämä ei riittäisi korvaamaan tulojen roimaa pudotusta. Tilannetta eivät suinkaan helpottaneet pilviin karanneet asuntojen hinnat ja vuokra-asuntojen puute. Lasten kulut eivät yhteenmuutosta myöskään pienenisi. 

Kuningas näytti rakastavan keskituloisia, ei jo valmiiksi köyhyysrajalla kitkuttelevia. Kela oli armollinen vain niille pariskunnille, joiden toisella osapuolella oli kunnon tulot. Oletettiin, että prinssi saapui valkoisella ratsulla ja alkoi elättää prinsessaa ja tämän lapsia. 

Sairaudet ja eläkeläisyys eivät saisi rajoittaa ihmisen mahdollisuutta parisuhteeseen ja perhe-elämään oli tämä prinsessa tai rampa. Tukijärjestelmän pitäisi kannustaa yhteisasumiseen, jotta puolikäytössä olevia vuokra-asuntoja vapautuisi markkinoille. Kuinka moni tilastojen sinkku onkaan oikeasti kahden vuokra-asunnon ja erillään asumisen loukussa elävä pienituloinen? 

Kansaneläkkeen määrään eivät vaikuta puolison palkkatulot, mutta eläketulot vaikuttavat. Mallissa otetaan kaikista köyhimmiltä, koska kansaneläkettä saa vain silloin, kun työeläke jää alle takuueläkerajan. Tämän vuoden alusta puolison tulot eivät ole vaikuttaneet työmarkkinatuen määrään. Sama periaate on saatava koskemaan myös muita tukia oli puolison tulojen laji mikä tahansa.

Tässä sadussa ei ole onnellista loppua: ei tullut juhannushäitä. Prinssi ja prinsessa eivät muuttaneet yhteen, koska heidän taloutensa olisi kaatunut. He eivät myöskään uskaltaneet mennä naimisiin, koska pelkäsivät puolisoiden välisen elatusvelvollisuuden supistavan tuloja, vaikka he asuisivat edelleen erillään. Rakkaus kaiken voittaa - paitsi ei Kelan leikkuria.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​

Konelapsia vai touhutaaperoita?

Esikoinen lähti innosta posket punaisina metsään repussaan retkikirves ja puukko. Vaikka vannotinkin häntä olemaan varovainen ja mieleeni hiipi uhkakuvia katkenneista peukaloista ja tikkejä vaativista haavoista, olin riemuissani. Kymmenkesäiselle vintiölle on luonnollisempaa - ja useissa tapauksissa myös kehittävämpää - juosta metsissä ja vuolla taikasauvoja kuin istua hiljaa sisällä kuuntelemassa opettajaa tai pelaamassa tietokone- ja konsolipelejä. 

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi luonnostaan uteliaat ja liikkuvat lapset pakotetaan tuntikausiksi arkipäivisin istumaan paikoillaan koulussa. Kun he viimein oppivat tavoille, alkaa syyllistäminen liikkumisen vähyydestä ja kiinnostuksen puutteesta. Se on mielestäni vähän sama asia kuin kieltäisi lasta opettelemasta lukemaan silloin, kun oma mielenkiinto asiaan herää. Luontaista uteliaisuutta ja liikkumishalua pitäisi sen sijaan ruokkia. 

Lukemattomat tutkimukset osoittavat, että liikunta, itse tekeminen ja luonto aktivoivat aivoja tehokkaammin kuin passiivinen kuuntelu, tietokoneruudun tuijottaminen tai rakennettu ympäristö. Taideaineet kehittävät tunne-elämän taitoja, mikä puolestaan edistää uusien asioiden omaksumista ja luovaa asioiden yhdistelyä. Metodejakin riittää, mutta peruskoulu on ottanut niitä omakseen melko varovaisesti.

Koulu on toki edennyt ison askeleen kohti ilmaisunvapautta ja osallistavuutta peruskoulun alkutaipaleesta 1970-luvulla, mutta perusasetelma on silti edelleen sama - opettaja syöttää tietoa, lapset vastaanottavat sitä. Lisäksi opetus suosii tyttöjä, joille koulun vaatima “kiltteys” on biologisesti luonnollisempaa. Asetelman kruunaavat erilaisia hilavitkuttimia kauppaavat laite- ja pelivalmistajat. Lapset kytketään entistä pienempinä sähkövimpaimiin, jotka vetoavat teknisen luonteensa vuoksi enemmän poikiin. Niiden äärellä villeimmätkin saadaan hiljaisiksi. 

Tieto on yhä pienempien lasten saatavilla nettikännyköiden ja tietokoneiden kautta. Tunneäly heillä ei kuitenkaan ole sen kummempi kuin kunkin iänmukaiseen kehitystasoon kuuluu. Voisiko se jopa olla heikompi kuin niillä lapsilla, jotka saivat kasvaa ilman infoähkyä? Netin tarjoama triviatieto ei korvaa sivistystä ja kykyä prosessoida uutta tietoa syvällisesti. Pelkällä olemassaolollaan se heikentää muistia, koska kaikenhan voi aina tarkistaa sen pohjattomasta informaatiokaivosta. 

Teknologiauskovaiset vaativat kouluihin uusinta tietotekniikkaa, vaikka niissä on huutava pula perusresursseista: kynistä, kumeista, kirjoista ja askartelumateriaaleista. Viime kädessä pulaa on myös aikuisista, kun luokkakoot ovat suuria ja valtaosa erityisoppilaista on sijoitettu tavallisiin luokkiin. Koneet eivät korvaa tätä puutetta.

Tietokoneiden ja muiden teknisten apuvälineiden kautta koulut joutuvat samaan tekniikan uudistamiskierteeseen, johon työpaikat - ja useat yksittäiset ihmiset - ovat jo joutuneet. Tekniikka vanhenee, on saatava uutta, tulee yhteensopivuusongelmia ja epätasa-arvoisuutta koulujen ja kuntien välillä. Jälkeen jää lisääntyvä määrä tekniikkaromua, jonka kierrätys on vielä ihan lapsenkengissä. 

Minun pieni metsänkävijäni sai käsiinsä sotapelin, jota onnistui pelaamaan salaa aikuisilta. Muksuilla on näköjään käsittämättömät taidot ohittaa jopa aikuisten laittamia käyttörajoituksia, mutta ei riittävää itsesuojeluvaistoa. En olisi siis huolissani lasten tietokoneosaamisesta. Sen sijaan olen huolissani heidän tunneosaamisestaan ja aloitekyvystään, halustaan tehdä itse asioita ihan tässä reaalimaailmassa. 

 

Hidastaakseni kauhuskenaariota lapsista tietotekniikan jatkeina ajattelin rajoittaa oman jälkikasvuni koneiden käyttöä entisestään kesäloman ajaksi. Sadepäivinä voi toki pelailla, mutta mieluummin lautapelejä. Luvassa on lisäksi ikkunanpesua, leipomista, marjojen poimimista, istutuslaatikoiden rakentamista, uimista, laavuretkiä ja kotona oleilua. Tylsistyminen luo oivaa pohjaa halulle tehdä itse jotain. Sanonta, että vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä, on mielestäni erinomainen tässäkin. Maailma ei aina ole parin klikkauksen päässä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​

Ei koskaan sataprosenttinen

Kun vieressäni istuva nainen jäi tuijottamaan jalkojani uimahallin saunassa, tajusin, etten enää koskaan menisi ihan “täydestä”. Mihin minä jalkani piilottaisin? Oli vielä selvittävä vaativa matka uimahallin liukkailla lattioilla altaaseen, yritettävä olla kompastumatta omiin varpaisiini. 

Meitä harvinaisia saurauksia sairastavia on Suomessa n. 300 000. Sairaus luokitellaan harvinaiseksi, jos sitä sairastaa enintään 2700 ihmistä. Tunnen miehen, joka on ainoa “lajissaan” maassamme. Hoitoa ja vertaistukea pitää hakea ulkomailta. Onneksi hän on koulutettu ja kielitaitoinen.

Vertaistukeakaan ei osaa hakea, jos ei edes tiedä, mistä kiikastaa. Ei ole epätavallista, että oikean diagnoosin saamiseen menee jopa kymmeniä vuosia. Siinä ajassa ehtii tavata kymmeniä lääkäreitä, antaa vielä useampia verinäytteitä, joutua moniin aivan turhiin ja inhottaviin tutkimuksiin. Epätietoisuus on uuvuttavaa ja pelottavaa, mutta vielä uuvuttavampaa on tulla leimatuksi luulosairaaksi tai hankalaksi potilaaksi.

Puutteellisesta diagnostiikasta seuraa väärää hoitoa ja vääriä elintapoja, jopa täysin vääriä ammatinvalintoja. Lihastautia sairastavien keskusteluryhmissä tästä heitetään aika katkeraa herjaa. Jokainen meistä on kuullut lukemattomia maallikkojen ja asiaa tuntemattomien lääkärien kehotuksia käydä kuntosalilla enemmän ja “ylittää itsemme”. Piiloviesti on aika loukkaava: olemme laiskoja. Todellisuudessa lihasmassa ei kuitenkaan kasva, vaikka kuinka pumppaisi rautaa, jos ongelma on hermoradoissa tai lihassolussa.   

Tällaisia virheellisiä käsityksiä vastaan taistelee Harvinaiset.fi-verkosto, johon kuuluu parikymmentä sosiaali- ja terveysjärjestöä, mm. Lihastautiliitto. Tämän vuoden aikana valmistuu sosiaali- ja terveysministeriön teettämä harvinaisia sairauksia koskeva kansallinen ohjelma, jonka tavoitteena on edistää oikean tiedon ja hoidon saatavuutta.

Eräänä päivänä koipeni jo oikuttelivat liian pitkää kävelylenkkiä, kun kaksi vanhempaa rouvaa tuli vastaan. Toinen työnsi hieman vaivalloisesti rollaattoria, toinen tepsutteli liukkaita kohtia varoen niinkuin minäkin. Kuulin pätkän rouvien keskustelua, kun he tulivat kohdalleni. “Ei ihminen ole koskaan sataprosenttinen”, sanoi toinen. Siihen toinen vastasi nyökytellen: “Nii-in, jokaisel nykkii jossain.” 

Kevät tulee. Kaikki mekin, joiden on vaikeaa tai jopa mahdotonta liikkua ulkona talvella, kömmimme ulos koloistamme. Olimme sitten omilla jaloillamme kulkevia, erilaisilla apuvälineillä varustettuja “pystyvammaisia”, tai invamopoon tai pyörätuoliin turvautuvia, haluamme ulos aurinkoon, haistamaan ruohon ja sulan järven. Tarvitsemme fyysisen ympäristön, jossa tämä on mahdollista, riittävästi levähdyspaikkoja ja turvallisia reittejä luonnon äärelle.

Osa sairauksista ei näy lainkaan päällepäin, osa näkyy paljonkin. Väärintulkintojen vaara on suuri. Fyysisen esteettömyyden lisäksi tarvitsemme henkistä esteettömyyttä. Vesiselvälle heikkojalkaiselle ei tarjoiltu olutta junan ravintolavaunussa, koska horjuvan kävelyn takia hänen luultiin olevan humalassa. Tämä on aika kevyt esimerkki. Pahimpia ovat varmaan ne, joissa fyysisesti vammaisia pidetään automaattisesti älyllisesti vajaina. Kaveri on tulossa yliopistolta väitöskirjaansa väsäämästä ja kaupassa hänelle aletaan puhua kuin kaksivuotiaalle. Siinä voi joskus huumorintaju loppua.

Kysäisipä kerran illansuussa eräs naapuri pyörätuolilla liikkuvalta, mutta täysin itsenäistä elämää viettävältä nuorelta mieheltä: “Eikös teidän invalidien pitäisi jo olla nukkumassa tähän aikaan?”. (Tämä oli viemässä roskapussia talon jäteastiaan.) No, sitäkin naapuria pitää ymmärtää, sillä hänkään tuskin on ihan “sataprosenttinen”.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​

Aamuvirkkujen yhteiskunta

Kun yrittää nukkua korvatulpat korvissa, kehon sisällä kohisee, humisee ja lorisee. Sydän paukuttaa kuin paalutuskone. Ei siitä mitään tule. Miten sitten suojautua ulkopuolisen maailman ääniltä, kun pitäisi saada nukkua? 

Valvon joka aamuyö. Ajatuksissani on silloin ruuhka-aika. Sisäinen pulina rauhoittuu puolessatoista tunnissa, kun unisyklin seuraava nukahtamisvaihe tainnuttaa minut.

Jotta seuraava päivä aukeaisi hyväntuulisena, on saatava kuroa yöllinen univaje umpeen aamulla. Ja ah, ne aamupäiväunet ovatkin kaikkein makeimmat; vasta silloin nukun oikeasti virkistävää unta!

Siis jos nukun. Koko muu maailma tuntuu heräävän, kun minulle olisi elintärkeää nukkua. Perheen murrosikäinen loraa suihkussa, nuorimmainen ei vielä ymmärrä kohteliaan kolistelemattomuuden merkitystä ja pitäähän minun nousta vahtimaan, että kolistelu johtaa lopulta kouluun lähtöön. Kaikki äidit tietävät, että lasten äänien aiheuttama hälytystila alkaa synnytyslaitokselta. Vain isät voivat nukkua, jos lapsi itkee.

Joidenkin tutkimusten mukaan ihmistä ei ole edes luotu nukkumaan yön läpi. Hengissäsäilymisemme kannalta on ollut parempi, että nukumme pienemmmissä pätkissä.   Entisajan ihmiset puuhailivat yöllä - tästä on kirjoitettu jopa oppaita. He ottivat päivänokosia eivätkä tiiviiseen yhteisölliseen elämään tottuneina ilmeisesti häiriintyneet toistensa äänistä. 

Tavallisena talviaamuna lumiaura kuulostaa irrottavan asvalttia Vappulantieltä. Naapuri imuroi korvan juuressa seinän takana. Toiselle on tullut vieraita kukonlaulun aikaan.

Muuta takaisin maalle, jos et kestä kaupungin ääniä, kommentoi ystäväni. No siellä vasta hullun työintoista porukkaa olikin! Sunnuntaiaamuisinkin lauloivat klapikoneet ja moottorisahat, vaikka kirkonkellot pauhasivat pyhäpäivän rauhaa.

Lohduttaa hieman, että luovien ihmisten väitetään olevan usein yöeläjiä. Mutta mitä silloin voi enää tehdä? Järjestyssäännöt komentavat hiljaisuuteen kello 22. En voi siis soittaa pianoa, en siirrellä huonekaluja, vaikka sisustusinspiraatio iskisi; sähkövatkainkin pysyköön laatikossaan. Silti kaikilla aamuvirkuilla on oikeus häiritä minun untani.

Kun talvi kääntyy kohti kevättä, aamuvirkuillekin on tarjolla pieni haaste - kesäaikaan siirtyminen. Meille aamutorkuille se on painajainen, jota vastaan taistellaan nyt jo kansalaisaloitteen muodossa. Kehotankin kaikkia, jotka pitävät kellojen vekslaamista ihmisten kiusaamisena käymään allekirjoittamassa aloitteen netissä.

Kaltaisteni aamutorkkujen kasaantuva univaje on kansantaloudellinenkin ongelma. Kuinkahan paljon tässä maassa syödään unilääkkeitä vain oman luontaisen unirytmin vastaisen työrytmin takia? Se, joka väittää, että pitää vain opetella menemään nukkumaan aikaisemmin, kokeilkoon itse nukahtamista vaikka kuudelta illalla, jos normaalisti uni tulee yhdeksältä. 

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että työelämä ja koululaitos pitäisi porrastaa ihmisten yksilöllisen uni- ja valverytmin mukaan. Uskon, että se lisäisi hyvinvointia, vähentäisi sairauspoissaoloja ja häiriökäyttäytymistä. Ennen kaikkea se parantaisi kollektiivista elämänlaatua, kun aamuäreät ja iltatorkut eivät joutuisi törmäyskurssille työmailla ja koulujen pihoilla. 

Tämä vaatisi kuitenkin massiivista korjausrakentamishanketta, jossa asuntojen äänieristystä parannettaisiin. Yhdistettynä energiatehokkuuden lisäämiseen se olisi terveyden edistämisen lisäksi ekoteko. Miten tällaisen ajatuskulun saisi läpi yhteiskunnassa, joka tuntuu nojaavan aamun tuntien tehokkaaseen käyttöön, sitä uneni eivät kerro. Taitaa siis jäädä päiväuneksi. Niiden ihanuutta en vielä ylistänytkään.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​

Mika Herpiölle Nahkurintorista

Haluan oikaista Kirjoittajavieraassa 7.3. esittämiäsi vääriä väitteitä vihreiden pyrkimyksestä kaataa koko Nahkurintorin kauppakeskushanke. Siitä ei ole kyse. Sen sijaan olemme esittäneet vaihtoehtoja hankkeen mittakaavaan ja toteutukseen. Haluamme kehittää kaupungin keskustaa kohtuudella ja asukkaiden toiveet huomioiden.

Tosiasiassa hankkeen kaatamista vaatineet kirjoitukset tämän lehden mielipidepalstalla eivät ole vihreiden kynästä, vaan ihan muiden kuntalaisten, joiden poliittista kantaa en tunne. He ovat kyllä mielestäni esittäneet erittäin aiheellista kritiikkiä ja toiveitaan mm. asuntojen lisäämisestä ja viihtyvyyden huomioimisesta suunnitelmissa. Omassa Kirjoittajavieras-kirjoituksessani 22.2. en vaatinut hankkeen kaatamista, vaan peräänkuulutin toteutukseen muitakin arvoja kuin kaupalliset arvot. Jälkeeni aiheesta kirjoittaneet vihreät Eero Karisto ja Ari Pihlström osoittivat huolensa nyt tyhjillään olevien kivijalkamyymälöiden tulevaisuudesta sekä liikenteen lisääntymisestä. Tyhjät liiketilat ja päästöjen lisääminen ovat ristiriidassa HINKU (hiilineutraali kunta) -hankkeen kanssa, johon Lohja on sitoutunut.

Olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä, että "hyvin suunniteltu keskustakauppakeskus voi olla ympäristöteko". En missään kohtaa kirjoitustani ole esittänyt toivetta, että Nahkurintori säilyisi rikkaruohoja kasvavana asfalttikenttänä. Tämä ei ole myöskään Lohjanharjun vihreiden kanta asiaan.

Lähdin etsimään tutkimustietoa, joka osoittaisi, että kauppakeskus todella tuo Lohjalle asukkaita ja asiakkaita. En sitä löytänyt. Kirjoitit: "Nykypäivänä kauppakeskukset ovat vetovoimatekijöitä, riippumatta siitä mitä joku tutkimus sanoo." Toivoisin todella, että näinkin ratkaisevia päätöksiä kuin kaavoitus tehtäisiin vankkoihin tutkimustuloksiin pohjautuen eikä vain toteuttamalla jotain päähänpinttymää nimeltä kauppakeskus.

Kysyin lisäksi, onko meidän toimittava samoin kuin kaikki muutkin vai pitäisikö uskaltaa olla rohkea edelläkävijä ja mennä kaavoituksessa "ympäristö edellä" tukeutuen Lohjan tutkittuihin vahvuuksiin. Tämä tarkoittaa minulle sitä, että kauppakeskushankekin alistettaisiin selkeästi osaksi kokonaissuunnittelua. Mietittäisiin viimein loppuun, mihin se kävelykatu sijoitetaan, mihin saadaan avointa, viihtyisää kaupunkitilaa oleilua ja vaikka katusoittajia varten, mihin ja miten rakennetaan asuntoja, joihin pääkaupunkiseudun hintoja karkuun lähtevillä on varaa ja mikä on se lisäarvo, joka Lohjalla on tarjota. Kauppakeskus voi olla samanlainen betonimöhkäle kuin muuallakin - tai se voi olla jotain omaleimaista.

Lohjan keskusta on ruma. Se ei houkuttele ketään. Siksi kauppakeskuksen ja sen ympäristön suunnittelu oikeasti viihtyisäksi keitaaksi on ensiarvoisen tärkeää. Autot on johonkin mahdutettava, mutta ne eivät saa mennä ihmisten viihtyvyyden edelle. Ei siis uhrata parhaita maisemapaikkoja autoille, vaikka se ehkä helpoin ratkaisu olisikin. Pitivät kauppakeskusten rakentajat ja yksityisautoilua rakastavat siitä tai eivät öljyvarat hiipuvat, ilmastonmuutoksen estämisen kanssa ollaan jo turkasen myöhässä ja meidän on ihan pakko ajatella ihmisten liikkumista joukkoliikenteen parantamisen eikä yksityisautoilun näkökulmasta.

Rakennetaan siis kauppakeskus, mutta tehdään se harkitusti. Mietitään sille Lohjan vahvuuksia tukeva imago arkkitehtonisesti ja toiminnallisesti. Valta tässä asiassa pitää olla kaupungilla, ei rakennuttajalla. Mietitään, mitä muuta Lohja, kauppakeskus ja sen ympäristö voivat tarjota kuin kauppoja. Meillä on vahvaa kulttuuriosaamista ja mahtava luonto. Otetaan nämä tekijät huomioon myös, kun mietitään kaupan kehittymistä.

(Mielipidekirjoitus on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä)

Ympäristö edellä, kauppakeskukset perässä

Kansa ei ymmärrä kaavoitusta, joku väitti minulle. Oli puhe lähidemokratiasta ja mihin asioihin asti se pitäisi ulottaa. Kaavoituksessa on kuitenkin kyse ympäristöstä ja palveluista, joihin jokaisella on omakohtaista tuntumaa, ihmettelin minä. 

Vihreässä keskusteluilassa 7.2. kaavoituspäällikkö Leena Iso-Markku perusteli kauppakeskuksen rakentamista Nahkurintorille kuluttajatutkimuksilla, joiden mukaan ihmiset haluavat ajaa autolla kauppakeskuksen parkkihalliin ja hoitaa kaikki ostoksensa saman katon alla. Jos tämä pitää paikkansa, olen samaa mieltä ensimmäisen väittäjän kanssa. Ainakaan silloin ei ymmärretä kaavoituksen pitkän tähtäimen ympäristö- ja maisemavaikutuksia ja asukkaiden tahto olisi alistettava ilmastonmuutoksen torjumiselle. Autoilun tukeminen kaupallisin keinoin ei ymmärtääkseni ole sitä kestävää kehitystä, johon Lohja on mm. HINKU-hankkeen myötä sitoutunut.

Lohjan keskustan kaupallinen selvitys vuodelta 2006 on tehty toimipaikkarekisterin ja kaupan tilastojen pohjalta. Eli asukkailta siinä ei ole kysytty mitään. Selvityksen mukaan Lohjalla oli huutava pula liiketilasta. Silloin vain neljä toimitilaa oli tyhjänä ja Prismaa ei oltu vielä avattu. Selvitys ennusti Lohjan ostovoiman kasvavan 10 % vuoteen 2020 mennessä väestömäärän ja kulutuksen kasvun myötä. Koska Lohja oli toimipaikkarakenteeltaan “keskustamainen” eikä pikkukaupungeille ominaisesti päivittäistavarakauppaan keskittyvä, kasvu kohdistuisi suhteessa eniten erikoiskauppaan.

Nyt meillä on Prisma ja lukemattomia tyhjiä liiketiloja. Taidamme sittenkin olla pikkukaupunki. Selvityksen moittima tilanne, jossa liiketilat ovat sijoittuneet hajanaisesti, on pahentunut niiden tyhjenemisen myötä. 

Nahkurintorinkin todetaan olevan etäällä kaupallisesta ytimestä. Ratkaisuksi tarjotaan tiivistä keskustarakennetta, kävely-yhteyksien parantamista ja “menestyvän keskustan tunnusmerkkiä” kävelykatua. Alamme päästä asiaan. Mutta jos uusi kauppakeskus tappaa lisää kivijalkakauppoja, ei elävä yhteys eri liiketilojen välillä säily edes kävelykadun avulla. Tyhjät liiketilat eivät houkuttele muuhun kuin pikaiseen ohimarssiin. 

Kaavassa kortteli on lisäksi täyteen ahdettu. Se ahdistaa Nahkurintallin nurkkaan eikä tarjoa oleskelu- tai puistotilaa. Rakennuksen katto, josta olisi mahtavat näkymät järvelle ja harjulle, on varattu autoille. 

Tämä kaikki sotii myös Länsi-Uudenmaan vetovoimatutkimuksen (2011) keskeisiä tuloksia vastaan. Tutkimus on tehty haastattelemalla kuluttajia ja yrittäjiä. Missään kohtaa tutkimus ei mainitse kauppakeskuksia vetovoimatekijöinä. Sen sijaan luonto, maaseutumaisuus ja joukkoliikenteen kehittäminen houkuttelevat alueelle asukkaita - ja asiakkaita. Tarjontaa täytyy tutkimuksen mukaan monipuolistaa, mutta vetonaulojen uskotaan löytyvän ympäristöstä. Johtopäätöksenä hiilineutraalius nähdään alueen brändinä, jossa vihreät arvot olisi sidottava alueen markkinointiin.

Konkreettisemmalla tasolla ekologisuus kilpailuvalttina tarkoittaa työpaikkojen ja yritysten luomista vesielementin ympärille, ympäristöteknologiaan ja matkailuun. Näitä tekijöitä listaa Seudullinen elinvoima- ja elinkeino-ohjelma SELKO (2012). Lisäksi se tarkoittaa fiksua tonttikauppaa, uusien energiaratkaisujen ja ekologisten materiaalien käyttämistä rakentamisessa. Näissä kaikissa Lohja osana Länsi-Uuttamaatta voi olla edelläkävijä. Kauppakeskuksia ketjuliikkeineen sen sijaan on joka paikassa. 

Hyvä uutinen on, että keskustan osayleiskaavasta on tehty niin paljon muistutuksia, että uusi versio tulee näytille kevään aikana. Siihen pystyy siis vielä vaikuttamaan ennen uutta valtuustokäsittelyä, joka on edessä kesäkuussa. 

Lohjan Vihreät suunnittevat kaavasta omaa esitystään, jossa liiketilaa todennäköisesti supistetaan reilusti ja rakennuksesta lohkaistaan aimo siivu avoimen kaupunkitilan ja terassien hyväksi. Katto olisi oiva paikka maiseman ihailuun ja vaikkapa ruokailuun kattopuutarhan siimeksessä. Ehkä tällainen liikekeskus houkuttelisi paremmin myös paikallisia yrittäjiä, jotka panostavat alueen ominaislaadun esiintuomiseen ja lähituotteisiin.

Kävelykadusta soisin tulevan hulppean bulevardin harjulta rantaan asti. Mutta jos ei se nyt ihan Aurlahtea hyväile, muistuttakoon edes parin korttelin mittaisena, että ihmisillä on jalat liikkumista varten.​

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras -palstalla)