Metsätyökoneen valot heittävät valokiilan makuuhuoneeni ikkunaan. Vrow, sanoo kone, ja rysäyttää männyn varvikkoon. Kello on seitsemän aamulla. Lasken nopeasti: neljä yötä jouluun. Kipaisen tarkistamaan, ovatko takapihalla asustavat kanit hengissä - ne kun ovat herkkiä otuksia ja saattavat aika pienestäkin saada sydänkohtauksen. Hengissä ovat, mutta tutisevat peloissaan eivätkä ruokakuppiin kiikuttamani porkkananpalat maistu. Seuraavaksi tarkistan edellispäivien postit, mutta tuloksetta: tälläkään kertaa asukkaita ei ole millään lailla tiedotettu alkavista töistä.
Tämä asunto on jaksanut yllättää. Jo pelkästään makuuhuoneen ikkunan takana on tapahtunut kummia useita kertoja ennen metsätyökonettakin. Eräänä kauniina kesäaamuna siellä seisoi mies vesiletkun kanssa ja ruiski rännejä. Ruiski siinä samalla ikkunatkin, mutta ei valitettavasti puhtaammiksi. Mitään etukäteen ilmoittamatta tietenkin. Onneksi en ollut järjestänyt brunssia takapihalle juuri sinä aamuna. Samainen hemmo talloi naapurin kukkapenkit. Miten lienee käynyt toisen naapurin puhtaiden pyykkien?
Rauhoittelen kaneja, laitan aamuteetä hautumaan ja yritän suhtautua tilanteeseen kuin eläisin Markku Pölösen elokuvassa. Pian puhelimeni jo soi. "Oletko jo huomannut?", kysyy naapuritaloyhtiön tuttu aktiivi. "No vaikea oli olla huomaamatta, kun heräsin ryskeeseen." "Oletko kuullut mitään uutta?" "No en yhtään mitään. Viimeisimmän tietoni mukaan kylmäasema rakennetaan kevättalvella ja sitä ennen piti rakennusluvan hakemisen yhteydessä järjestää asukkaiden kuuleminen." Selviää, että vaikkei rakennuslupaa olekaan vielä haettu, maisemointilupa on jo saatu. Metsä kaatuu vauhdilla ja pian takaoveltani näkyy Vappulantie. Vedän verhot eteen joulunpyhiksi. Taitaa tulla läpihuutojuttu siitä rakennusluvastakin.
Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tulin katsomaan tulevaa kotiani, asuntoa esitteli minulle vanhempi rouva, jonka esittelypuhe ei ollut kovin mairitteleva: "Tuohon takapihalle tulee huoltoasema." Soitin tietenkin asuntoyhtiöön kyselläkseni asiasta, mutta sieltä ei juurikaan tietoa herunut. Tuttu poliitikko sai minut vakuutettua, että koko hanke on jäissä, koska asukkaat ovat siitä valittaneet. Että tuskin siihen edes löytyy yrittäjää. Minä tyhmä uskoin. Seuraavaksi luinkin asiasta Länsi-Uusimaasta viime syksynä: kylmäasemalle on löytynyt yrittäjä eikä hyväksytylle kaavalle voisi enää mitään. Asukkaiden olisi pitänyt reagoida silloin, kun kaava oli esillä. Siis vuonna 2006.
Naapurustossa tekemäni kyselykierros paljastaa, että nykyisissä asukkaissa on vain muutamia, jotka asuivat alueella jo silloin. Selvisi sekin, että mitään asukkaiden kuulemista ei ollut järjestetty. Miten siis asukkaat olisivat voineet tietää kaavasta tai edes kaavoitusprosessista? Miten he olisivat osanneet valittaa siitä? Kaupungin edustajan mukaan vastuu kuulemisista on isännöitsijöillä, joille tiedot vireillä olevista kaavoista ja rakennusluvista lähetetään.
"Asukaslähtöisyys" ei voine tarkoittaa sitä, että kaupungin jokaisella taloyhtiöllä on oltava asukasedustaja päivystämässä Monkolassa siltä varalta, että esille asetetaan kaava, joka saattaa koskea omaa asuinympäristöä. Oman taloyhtiöni isännöitsijä ei voi jälkikäteen muuta kuin levitellä käsiään: tämä ei ole hänen vastuullaan, koska kaava on vahvistettu edellisen isännöitsijän aikaan. Sitä paitsi taloyhtiössä ei ollut silloin toimivaa asukasyhdistystä. Anteeksi mitä? Jos ei ole asukasyhdistystä, lakisääteiset kuulemisetko voidaan ohittaa?
Taloyhtiön kokouksessa vallitsee tappiomieliala: jos lähtisimme hakemaan oikeutta puutteellisten kuulemisten perusteella, häviäisimme jutun todennäköisesti kuitenkin. Naapuritaloyhtiöstä puolestaan vastataan, että yhtiöllä ei ollut huomautettavaa kyseisestä asemakaavamuutoksesta. Niin, eihän yhtiö muutoksen kanssa eläkään, vaan asukkaat!
Keskeinen asumisviihtyvyystekijä on nyt poissa. Takametsä, jossa koirat ovat tavanneet tuttujaan ja lapset harrastaneet maastopyöräilyä ja rakentaneet majoja, korvataan asvalttiparkkipaikalla, kylmäasemalla ja autonpesulalla. Kaavan mukaan terassiltani tuijotellaan parin vuoden sisällä kaksikerroksisen toimistorakennuksen seinää. Mutta se tuijottelija on joku muu kuin minä. Ihmettelen, kuka muukaan suostuu jatkuviin vastikkeiden ja vuokrien korotuksiin, jos asukkaiden toiveilla ja viihtyvyydellä on näin vähän väliä. Tämä ei ainakaan edusta sitä asuntopolitiikkaa, jolla Lohjalle houkutellaan lisää veronmaksajia.
Olo on vähän kuin olisi lähdössä evakkoon. Kiire ei onneksi ole lähdön kanssa, mutta kaikkea ei voi ottaa mukaan. Lehmänkantturan tilalla on kaksi pulskaa kania, joita ei ole tarkoituskaan paistaa eikä laittaa rukkasiksi. Sitä paitsi matka uuteen paikkaan taittuu lämpimillä autoilla eikä ole vaaraa, että kukaan nääntyisi nälkään tai joutuisi synnyttämään tien poskeen. Mutta kyllä minä silti vähän enemmän odotin. Sitä asukaslähtöisyyttä.
(Kolumni on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)
