Terveisiä Tarlasta!

Tarkastuslautakunnan jäsenyyteni aiheuttaa aika ajoin hämmentyneitä kysymyksiä: Mikä se sellainen lautakunta on? Mitä te siellä oikein teette?

Tarkastuslautakunta on keskusvaalilautakunnan ohella ainoa lakisääteinen lautakunta. Se huolehtii kaupungin tilintarkastusta koskevista valmistelutehtävistä, kuten tekee valtuustolle ehdotuksen tilintarkastajan valinnasta ja tilinpäätöksen hyväksymisestä.

Keskeinen tehtävämme on arvioida valtuuston asettamien tavoitteiden toteutumista. Tällöin katse suunnataan kunnan palvelujen tuloksellisuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Painopiste on talouden tarkastelussa, mutta tärkeää on seurata myös, miten eri toiminnot on järjestetty, koska se vaikuttaa suoraan rahojen riittävyyteen sekä kuntalaisten hyvinvointiin ja kunnan vetovoimaisuuteen.

Arviointi perustuu tarkastuslautakunnan itselleen laatimaan arviointisuunnitelmaan, jossa eri vuosina painotetaan eri asioita sen mukaan, mikä katsotaan kunnan kokonaistilanteen kannalta oleellisimmaksi. Kokouksissa haastattelemme eri toimialojen vastaavia henkilöitä ja teemme vierailuja kentälle, kuten viime keväänä uuteen keskuskeittiöön Köökkiin. Lisäksi Lohjan tarkastuslautakunnan jäsenillä on omat vastuulautakunnat, joiden toimintaa kukin seuraa tarkemmin.

Perinteisesti tarkastuslautakunnan työ tulee näkyväksi arviointikertomuksen kautta. Se julkaistaan keväällä, kun edellisen vuoden tilinpäätös on valmistunut. Laki ei kuitenkaan estä muuttamasta tarkastuslautakunnan toimintaa vuorovaikutteisemmaksi. Tarkastuslautakunnan tekemistä keskeisistä havainnoista voitaisiin hyvin raportoida valtuustolle jo tilikauden aikana, mikä mahdollistaisi korjausliikkeiden tekemisen heti.

Tarkastuslautakunnan laaja työsarka on haastava, mutta mielenkiintoinen. Kun pääsee kuuntelemaan sekä virkamiehiä että poliitikkoja, ymmärrys kumpaakin osapuolta kohtaan lisääntyy. Helppoja ja yksiselitteisiä ratkaisuja ei useinkaan ole. Turhauttavinta tarkastuslautakuntalaisen näkökulmasta on, jos ennakkoarviointi on heikkoa, talousarviot ylitetään vuosi toisensa perään, yhdessä tehdyissä päätöksissä ei pysytä tai asiantuntijoita ei kuunnella.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kulu vai sijoitus?

Pauliina Kaasalainen: Mikä tahansa määriteltävissä oleva joukko (osa teoksesta)

Miltä tuntuu kuulla olevansa taakka ja kuluerä? Syyllinen kestävyysvajeeseen? Sohvalla makaava lusmu tai yhteiskunnan varoja tuhlaileva sairas? Hirveältähän se tuntuu. Se syö naista ja miestä. Vie itsetunnon ja jopa hengen.
       

Jotain tälle eläkeläisiä, opiskelijoita, työttömiä ja pienituloisia kurittavalle puheelle ja toiminnalle pitäisi tehdä. Jonkun pitäisi huutaa kovaan ääneen: -Seis!
       
Päättäjä äänestää leikkausten puolesta, vaikka se sattuu varpaissa asti, koska uskoo, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Tai jättää äänestämättä, koska vaalit ovat tulossa. Vaihtoehdottomuutta tyhjenevien rahakirstujen äärellä hoetaan kuin mantraa eikä kellään ole kivaa. Poliitikkoja uhkaillaan, ääriliikkeet paisuvat ja luvassa on mellakoita, jos suunta ei muutu.
       
Luin taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan yhteen pakolaiseen sijoitettu euro tuottaa hyvin pian kaksi euroa takaisin. Kulusta tuleekin sijoitus tulevaisuuteen. Syntyy kysyntää ja työpaikkoja. Miksei tämä sama muka pätisi työttömiin ja sairaisiin?

Hyvinvointiyhteiskunta ei ole vain kuluja ja velvollisuus, vaan se on huipputuote, johon kannattaa sijoittaa. Se pitää kaikki rattailla ja tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksi.     

Jos muuttaisimme ajattelua niin, että työllisyystoimet, kuntoutus ja opintojen tukeminen olisivat positiivisia asioita, kaikista kansalaisista saataisiin esiin heidän parhaansa. Jos kuntien ja valtioiden onnistumista ei mitattaisikaan ensisijaisesti rahassa, vaan asukkaiden onnellisuudessa ja hyvinvoinnissa, painopiste siirtyisi ihmisläheisempään suuntaan.
       
Olisi irrottauduttava talousmallista, joka pohjautuu jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen, mikä sen lisäksi, että kasvattaa eriarvoistumista, saastuttaa ja kuluttaa luonnonvaroja nopeammin kuin ne uusiutuvat ja maapallo kestää. Ihmisillä ja ympäristöllä on kestokyvyn rajat, joita ei pystytä loputtomiin venyttämään, mutta ihmisten luomia rakenteita voidaan aina muuttaa, jos tahtoa löytyy.

Kurssi kannattaisi muuttaa vielä, kun se pystytään tekemään kauniisti. Rumaa siitä tulee sitten, kun luonnonvarat on käytetty loppuun, rikkaat asuvat bunkkereissaan ja köyhät tappelevat ruuasta, vedestä ja polttoaineesta kuin Mad Maxissa ikään.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Visio Lohjasta kuvataidekaupunkina

Pekka Halonen, 1916

Lohjan museossa käy noin kymmenen ihmistä päivässä. Ei kuulosta kovin kustannustehokkaalta. Salon taidemuseossa eli Veturitallissa puolestaan kävi yli 47000 ihmistä vuonna 2015. Tämä toteutui viidellä henkilötyövuodella. Salossa on pyritty kasvattamaan alueen vetovoimaisuutta taiteen avulla. Samalla museo on nähty taidekasvatuksen ja asukkaiden hyvinvoinnin lisäämisen välineenä.

Kuvitellaanpa, että Lohjan vetovoimatekijöitä ovat tulevaisuudessa luonnon, kirkon ja torin lisäksi Sundmanin museo, Puu-Anttilan taidetalo, Porlan patsaspolku ja Aurlahden taidepaviljonki. Ne houkuttelevat kaupunkiin turisteja ja uusia asukkaita sekä tuovat työpaikkoja, ostajia ja verotuloja. Kuvataide myös yhdistää kaupungin eri alueita ja toimintoja toisiinsa.

Luonto lyö kättä kulttuurille, kun Porlaan on alueen kasveista ja eläimistä kertovien opastaulujen lisäksi sijoitettu luonnonmateriaaleista tehtyjä yhteisötaideteoksia. Patsaspolku johtaa paviljongille, jossa Aurlahti jo syleilee keskustaa ja ohjaa kulkijan koivukujaa pitkin ylös kaupungille. Koivujen rungot on koristeltu käsityöläisten vetämän "Räsystä kuteeksi, kuteesta taiteeksi" -projektin tuotoksilla.

Matkalla torille kulkija pysähtyy tutustumaan museoksi muutettuun Sundmanin keksitehtaaseen. Sen perusnäyttelynä nähdään Lohjan luonnosta innoitusta saaneiden taiteilijoiden, kuten Pekka Halosen, Maija Karman ja Arvid Järnefeltin, töitä.

Lohjan museo, kirkko ja kirjasto muodostavat oman historiallisesti ja arkkitehtonisesti mielenkiintoisen kokonaisuutensa yhdessä taiteilijoiden ja käsityöläisten työ- ja galleriatiloiksi kunnostetun Puu-Anttilan kanssa. Oheistoimintoina uusissa taidetiloissa järjestetään konsertteja, työpajoja ja kursseja. Ne tarjoavat tiloja myös kokousten ja juhlien järjestämiselle.

Visiota voisi jatkaa miettimällä, miten tyhjeneviä tehdastiloja hyödynnettäisiin. Entäpä, jos tänä kesänä aloittanut kulttuuribussi kierrättäisi yleisöä viikottain Sammatin Taidenavetalle ja taiteilijoiden työpajoihin? Olisiko Tytyrin kaivosmuseonkaan kehittäminen yhdistettynä tähän muuhun enää niin utopistinen hanke?

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Tositelevisiosta hyvinvointia?

Asetuinpa eräänä iltana sohvalle kanavasurffailemaan. Päädyin seuraamaan ohjelmaa lievästi liikaa massaa vyötärölleen keränneestä pariskunnasta, jonka rakkauselämäkin oli väljähtynyt. Läski, elämänhallinnan menettäminen ja onnellisuuden puute oli kyseenalaisesti rinnastettu. Mitään ahdistavaa sosiaalipornoa ei kuitenkaan seuraavan tunnin aikana ollut luvassa, vaan paria saapui ohjaamaan parempaan ja terveellisempään elämään ohjelman timmi juontajapari. Jos läski sulaisi uudella ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla, pääpari pääsisi unelmiensa lomalle Thaimaaseen. Vähäisempi senttien karistaminen vyötäröltä oikeuttaisi vain kaupunkilomaan Euroopassa.
       
Pariskunnan ponnisteluja seuratessani siirryin sohvalta lattialle venyttelemään. Hei, tämähän toimii, ajattelin. Tosi-tv onkin kansanterveystyötä! Todennäköisesti se myös ajaa asiansa paremmin kuin sormella osoitteleva kuivakas valistustyö.
       
Keksin heti toisenkin esimerkin: on paljon helpompi ymmärtää syrjäytyneiden tai muuten marginaalissa elävien elämää katsomalla Arman Alizadin uutta sarjaa Täällä Pohjantähden alla  kuin lukemalla Valtioneuvoston tiedotteita kestävyysvajeesta tai tilastoja tuloerojen kasvusta. Tositelevisiossa pääsemme tirkistelemään tavallisten ihmisten aitoja tunteita ja eläytymään oli kyseessä sitten muodonmuutosteemainen laihdutusohjelma tai dokumentaarinen tositelevisio, kuten Pohjantähden alla.
       
Ihan näin viattomana en kuitenkaan tositelevision valtavaa suosiota ja lukemattomia formaatteja pidä. Wikipedia luettelee melkein 150 Suomessa esitettyä tositelevisio-ohjelmaa. Samaan aikaan, kun elämme tositelevision kulta-aikaa, teemme poliittisia päätöksiä, jotka heikentävät sosiaaliturvaa. On kuvaavaa, että taannoisen asunnottomasta kertovan dokumentin seurauksena kyseiselle asunnottomalle, jonka tilanteesta nousi lööppejä hetken ravistellut kohu, löytyi ohjelman myötä asunto ja tukea. Tieto varmasti lohdutti asunnottoman surkeaan tilanteeseen eläytyneitä katsojia - mutta entä ne tuhannet muut asunnottomat?

Kaikille ei riitä paikkaa tositelevisiossa eikä kaikkien pitäisi joutuakaan "myymään" ongelmiaan tv-kanaville apua saadakseen. Luulen, että jokainen avuntarvitsija kaikista mieluiten ottaisi vastaan ihan puhdasta pätäkkää, mutta vastikkeellisen sosiaaliturvan hengessä rahan eteen on jotain tehtäväkin - jos ei muuta, niin jumpattava tv-kameroiden edessä. Suomen tv-kanavilla ei ole varaa rakentaa kokonaisia taloja kovia kokeneille, kuten Atlantin takaisilla tv-kanavilla, mutta vauvansänkyjä, trendikkäitä kuntoiluvälineitä ja matkoja sentään jaellaan tuotesijoittelua ja sponsorimatkatoimiston nimen mainitsemista unohtamatta.
       
Useat tositelevisiot julistavat sanomaa, että ihminen voi omalla uutteruudellaan vaikuttaa elämäänsä, tehdä siitä paremman. Mitä enemmän ponnistelet sitä suuremman palkinnon saat!Kuulostaako tutulta? Minun korvissani se kuulostaa kovin amerikkalaiselta: kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaa länsimainen ihminen pystyy sinnikkäästi yrittämällä rikastumaan ja elämään hyvää elämää. Mutta kun se ei sittenkään mene niin. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat eikä samat kohtalot. Syystä tai toisesta rahattomaksi ajautuneella asunnottomalla ei mitenkään voi olla samoja mahdollisuuksia kuin rikkailla tai edes kohtuullisesti toimeentulevilla vakiasujilla.

Raha ei saisi ratkaista kaikkea. Pelkkiä taloustilastoja tuijottamalla ja numeroita paperilla siirtelemällä ihminen niiden takana unohtuu. Suosittelen siis poliitikoille tositelevision katsomista ja siihen eläytymistä "kainalot hikoillen", kuten entinen opettajani, mediatutkija Veijo Hietala kertoo tekevänsä, vaikka on tutkinut tositelevisiota jo kaksi vuosikymmentä. Jos me tavalliset kansalaiset parannamme elintapojamme, poliitikot voisivat kasvattaa empatiakykyään ja todellisuudentajuaan tositelevision avulla.

(Kolumnista on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)