keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Tositelevisiosta hyvinvointia?

Asetuinpa eräänä iltana sohvalle kanavasurffailemaan. Päädyin seuraamaan ohjelmaa lievästi liikaa massaa vyötärölleen keränneestä pariskunnasta, jonka rakkauselämäkin oli väljähtynyt. Läski, elämänhallinnan menettäminen ja onnellisuuden puute oli kyseenalaisesti rinnastettu. Mitään ahdistavaa sosiaalipornoa ei kuitenkaan seuraavan tunnin aikana ollut luvassa, vaan paria saapui ohjaamaan parempaan ja terveellisempään elämään ohjelman timmi juontajapari. Jos läski sulaisi uudella ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla, pääpari pääsisi unelmiensa lomalle Thaimaaseen. Vähäisempi senttien karistaminen vyötäröltä oikeuttaisi vain kaupunkilomaan Euroopassa.
       
Pariskunnan ponnisteluja seuratessani siirryin sohvalta lattialle venyttelemään. Hei, tämähän toimii, ajattelin. Tosi-tv onkin kansanterveystyötä! Todennäköisesti se myös ajaa asiansa paremmin kuin sormella osoitteleva kuivakas valistustyö.
       
Keksin heti toisenkin esimerkin: on paljon helpompi ymmärtää syrjäytyneiden tai muuten marginaalissa elävien elämää katsomalla Arman Alizadin uutta sarjaa Täällä Pohjantähden alla  kuin lukemalla Valtioneuvoston tiedotteita kestävyysvajeesta tai tilastoja tuloerojen kasvusta. Tositelevisiossa pääsemme tirkistelemään tavallisten ihmisten aitoja tunteita ja eläytymään oli kyseessä sitten muodonmuutosteemainen laihdutusohjelma tai dokumentaarinen tositelevisio, kuten Pohjantähden alla.
       
Ihan näin viattomana en kuitenkaan tositelevision valtavaa suosiota ja lukemattomia formaatteja pidä. Wikipedia luettelee melkein 150 Suomessa esitettyä tositelevisio-ohjelmaa. Samaan aikaan, kun elämme tositelevision kulta-aikaa, teemme poliittisia päätöksiä, jotka heikentävät sosiaaliturvaa. On kuvaavaa, että taannoisen asunnottomasta kertovan dokumentin seurauksena kyseiselle asunnottomalle, jonka tilanteesta nousi lööppejä hetken ravistellut kohu, löytyi ohjelman myötä asunto ja tukea. Tieto varmasti lohdutti asunnottoman surkeaan tilanteeseen eläytyneitä katsojia - mutta entä ne tuhannet muut asunnottomat?

Kaikille ei riitä paikkaa tositelevisiossa eikä kaikkien pitäisi joutuakaan "myymään" ongelmiaan tv-kanaville apua saadakseen. Luulen, että jokainen avuntarvitsija kaikista mieluiten ottaisi vastaan ihan puhdasta pätäkkää, mutta vastikkeellisen sosiaaliturvan hengessä rahan eteen on jotain tehtäväkin - jos ei muuta, niin jumpattava tv-kameroiden edessä. Suomen tv-kanavilla ei ole varaa rakentaa kokonaisia taloja kovia kokeneille, kuten Atlantin takaisilla tv-kanavilla, mutta vauvansänkyjä, trendikkäitä kuntoiluvälineitä ja matkoja sentään jaellaan tuotesijoittelua ja sponsorimatkatoimiston nimen mainitsemista unohtamatta.
       
Useat tositelevisiot julistavat sanomaa, että ihminen voi omalla uutteruudellaan vaikuttaa elämäänsä, tehdä siitä paremman. Mitä enemmän ponnistelet sitä suuremman palkinnon saat!Kuulostaako tutulta? Minun korvissani se kuulostaa kovin amerikkalaiselta: kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaa länsimainen ihminen pystyy sinnikkäästi yrittämällä rikastumaan ja elämään hyvää elämää. Mutta kun se ei sittenkään mene niin. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat eikä samat kohtalot. Syystä tai toisesta rahattomaksi ajautuneella asunnottomalla ei mitenkään voi olla samoja mahdollisuuksia kuin rikkailla tai edes kohtuullisesti toimeentulevilla vakiasujilla.

Raha ei saisi ratkaista kaikkea. Pelkkiä taloustilastoja tuijottamalla ja numeroita paperilla siirtelemällä ihminen niiden takana unohtuu. Suosittelen siis poliitikoille tositelevision katsomista ja siihen eläytymistä "kainalot hikoillen", kuten entinen opettajani, mediatutkija Veijo Hietala kertoo tekevänsä, vaikka on tutkinut tositelevisiota jo kaksi vuosikymmentä. Jos me tavalliset kansalaiset parannamme elintapojamme, poliitikot voisivat kasvattaa empatiakykyään ja todellisuudentajuaan tositelevision avulla.


(Kolumnista on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)