Asetuinpa eräänä iltana sohvalle kanavasurffailemaan. Päädyin seuraamaan
ohjelmaa lievästi liikaa massaa vyötärölleen keränneestä pariskunnasta,
jonka rakkauselämäkin oli väljähtynyt. Läski, elämänhallinnan
menettäminen ja onnellisuuden puute oli kyseenalaisesti rinnastettu.
Mitään ahdistavaa sosiaalipornoa ei kuitenkaan seuraavan tunnin aikana
ollut luvassa, vaan paria saapui ohjaamaan parempaan ja terveellisempään
elämään ohjelman timmi juontajapari. Jos läski sulaisi uudella
ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla, pääpari pääsisi unelmiensa lomalle
Thaimaaseen. Vähäisempi senttien karistaminen vyötäröltä oikeuttaisi
vain kaupunkilomaan Euroopassa.
Pariskunnan ponnisteluja seuratessani siirryin sohvalta lattialle
venyttelemään. Hei, tämähän toimii, ajattelin. Tosi-tv onkin
kansanterveystyötä! Todennäköisesti se myös ajaa asiansa paremmin kuin
sormella osoitteleva kuivakas valistustyö.
Keksin heti toisenkin esimerkin: on paljon helpompi ymmärtää
syrjäytyneiden tai muuten marginaalissa elävien elämää katsomalla Arman
Alizadin uutta sarjaa Täällä Pohjantähden alla kuin lukemalla
Valtioneuvoston tiedotteita kestävyysvajeesta tai tilastoja tuloerojen
kasvusta. Tositelevisiossa pääsemme tirkistelemään tavallisten ihmisten
aitoja tunteita ja eläytymään oli kyseessä sitten muodonmuutosteemainen
laihdutusohjelma tai dokumentaarinen tositelevisio, kuten Pohjantähden
alla.
Ihan näin viattomana en kuitenkaan tositelevision valtavaa suosiota ja
lukemattomia formaatteja pidä. Wikipedia luettelee melkein 150 Suomessa
esitettyä tositelevisio-ohjelmaa. Samaan aikaan, kun elämme
tositelevision kulta-aikaa, teemme poliittisia päätöksiä, jotka
heikentävät sosiaaliturvaa. On kuvaavaa, että taannoisen asunnottomasta
kertovan dokumentin seurauksena kyseiselle asunnottomalle, jonka
tilanteesta nousi lööppejä hetken ravistellut kohu, löytyi ohjelman
myötä asunto ja tukea. Tieto varmasti lohdutti asunnottoman surkeaan
tilanteeseen eläytyneitä katsojia - mutta entä ne tuhannet muut
asunnottomat?
Kaikille ei riitä paikkaa tositelevisiossa eikä kaikkien pitäisi
joutuakaan "myymään" ongelmiaan tv-kanaville apua saadakseen. Luulen,
että jokainen avuntarvitsija kaikista mieluiten ottaisi vastaan ihan
puhdasta pätäkkää, mutta vastikkeellisen sosiaaliturvan hengessä rahan
eteen on jotain tehtäväkin - jos ei muuta, niin jumpattava tv-kameroiden
edessä. Suomen tv-kanavilla ei ole varaa rakentaa kokonaisia taloja
kovia kokeneille, kuten Atlantin takaisilla tv-kanavilla, mutta
vauvansänkyjä, trendikkäitä kuntoiluvälineitä ja matkoja sentään
jaellaan tuotesijoittelua ja sponsorimatkatoimiston nimen mainitsemista
unohtamatta.
Useat tositelevisiot julistavat sanomaa, että ihminen voi omalla
uutteruudellaan vaikuttaa elämäänsä, tehdä siitä paremman. Mitä enemmän
ponnistelet sitä suuremman palkinnon saat!Kuulostaako tutulta? Minun
korvissani se kuulostaa kovin amerikkalaiselta: kaikilla on samat
mahdollisuudet ja vapaa länsimainen ihminen pystyy sinnikkäästi
yrittämällä rikastumaan ja elämään hyvää elämää. Mutta kun se ei
sittenkään mene niin. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat eikä samat
kohtalot. Syystä tai toisesta rahattomaksi ajautuneella asunnottomalla
ei mitenkään voi olla samoja mahdollisuuksia kuin rikkailla tai edes
kohtuullisesti toimeentulevilla vakiasujilla.
Raha ei saisi ratkaista kaikkea. Pelkkiä taloustilastoja tuijottamalla
ja numeroita paperilla siirtelemällä ihminen niiden takana unohtuu.
Suosittelen siis poliitikoille tositelevision katsomista ja siihen
eläytymistä "kainalot hikoillen", kuten entinen opettajani, mediatutkija
Veijo Hietala kertoo tekevänsä, vaikka on tutkinut tositelevisiota jo
kaksi vuosikymmentä. Jos me tavalliset kansalaiset parannamme
elintapojamme, poliitikot voisivat kasvattaa empatiakykyään ja
todellisuudentajuaan tositelevision avulla.
(Kolumnista on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)