Aleksis Kiven synnyinkodin mankeli |
Noista ajoista on
otettu aimo harppaus eteenpäin eikä iloa, innostusta ja
positiivisuutta enää välttämättä pidetä arveluttavina ja
todellisuudesta vieraantuneen haihattelijan ominaisuuksina. Silti on
vielä matkaa siihen, että latistuksen mankelit lakkaisivat
pyörimästä.
Onko liian
siirappista ajatella, että yhteisön onnellisuus olisi tie
menestykseen – eikä niinkään armoton yksin raataminen? Liika
yksilön korostaminen johtaa hierarkkisiin organisaatioihin, joissa
alemmat tekevät vain, mitä ylemmät käskevät. Se ei ole enää
nykypäivää. On korkea aika siirtyä yhteisöllisempiin työ- ja
johtamistapoihin, joissa kohdataan, kuunnellaan ja jaetaan ideoita.
Saarinen selittää
latistuksen mankelia ”pihtaamisen anatomialla”. Lyttäävässä
ilmapiirissä jokainen itseään suojeleva yksilö alkaa pihdata
ajatuksiaan. Negatiivisuus on vallankäyttöä, joka johtaa pätemisen
vaatimukseen sen sijaan, että uskallettaisiin olla spontaaneja ja
heittäytyä. Kannustavassa ilmapiirissä uskalletaan innostua ja
heittää ilmoille villejäkin ideoita.
Päätöksenteossa
mennään helposti ongelmakeskeiseen pätemisen tilaan. Vastuu
tietenkin pakottaa varovaisuuteen. Kunnan vähäisiä rahoja ei voida
heittää harkitsematta ihan mihin tahansa hankkeisiin.
Toivon silti
luottamushenkilöille ja virkamiehille mahdollisuutta välillä
irrotella ja kokeilla esimerkiksi improvisaatioharjoitusta, jonka
näyttelijä Outi Mäenpää esitteli eräässä seminaarissa: kun
yksi heittää idean, toinen jatkaa sitä lauseella: ”Joo, ja
lisäksi voisimme...”. ”Mutta” ja ”eihän me voida,
koska...” ovat harjoituksessa kiellettyjä. Kun ideointiin
osallistetaan asukkaat ja yhdistykset, ja ideat jalostetaan pätevällä
ennakkoarvioinnilla sekä vertailu- ja seurantatutkimuksilla, kasvaa
luottamus, että kokeilukulttuurilla ei olla viemässä kaupunkia
perikatoon, vaan yritetään tehdä siitä entistä onnellisempi ja
menestyvämpi.