Kaiken huippu

En ole koskaan sitonut itseäni kettingeillä metsätyökoneisiin, kiivennyt arktisella alueella kyntävään öljynporauslauttaan tai ollut syömälakossa liito-oravien takia. Minussa ei ole sankariainesta. Silti kuulun siihen ihmisryhmään, jota moititaan takertumisesta lillukanvarsiin. Ihmisethän tulevat ensin, sitten vasta ympäristö, lillukat ja pörriäiset.

Ympäristöpolitiikka on kuitenkin myös sosiaalipolitiikkaa. Ympäristö on resurssi, jonka riittävyys vaikuttaa laajasti ihmisten hyvinvointiin. Ilmastonmuutos seurauksineen lisää tuloeroja, kurjistaa kurjimpia ja leventää railoa heidän ja rikkaimman väestönosan välillä. Kun luonnonvarat hupenevat, niitä ei riitä kaikille. Kysyntä ylittää tarjonnan ja alati kohoavat hinnat verottavat erityisesti vähävaraisia. Köyhien määrä kasvaa. Eikä tämä tarkoita vain kehitysmaiden absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella eläviä, vaan se koskee myös länsimaiden köyhiä. Pienistä tuloista kuluu yhä suurempi osa välttämättömyyksiin, kuten ruokaan ja bensan hinnan nousun myötä työmatkoihin - myös Suomessa.

NASA on rahoittanut tutkimuksen, joka selvitteli syitä viimeisen 5000 vuoden aikana tapahtuneille sivilisaatioiden romahduksille. Sen mukaan kaksi keskeistä tekijää ovat olleet luonnonvarojen liikakäyttö ja epätasaisesti jakautunut varallisuus. Tuloksen perusteella ennustetaan, että nykyinen sivilisaatiomme saattaa romahtaa jopa parissa vuosikymmenessä, jos jatkamme samalla ympäristön kantokyvyn ylittämisen ja epätasa-arvon tiellä. Tutkimusta on jo ehditty syyttää pelon lietsomisesta ja siihen vetoavia ympäristöfanaatikoiksi. Ilmeistä kuitenkin on, että nykymeno heikentää entisestään edellytyksiämme tarjota kaikille maapallon asukkaille edes kohtuulliset elinolot.

Kaikkein köyhimmät maat tuottavat vain pari prosenttia maailman kokonaispäästöistä. He kuitenkin kärsivät seurauksista kaikista eniten. Yli puolet kehitysmaiden köyhistä elää ekologisesti herkillä alueilla, kuten vuoristossa, suurten jokien suistoalueilla tai kuivien aavikoiden läheisyydessä. Tilanteesta tekee traagisen se, että kehitysmaissa jopa 90 prosenttia ansiotulosta perustuu maa- ja metsätalouteen, kalastukseen, metsästykseen ja matkailuun. Ilmaston lämpenemisen aiheuttamat tulvat, myrskyt, aavikoituminen ja pohjaveden pilaantuminen tuhoavat elinkeinot, mikä pahentaa aliravitsemuksen ja sairauksien kurimusta.

Luonnonkatastrofit ja kehitysmaiden köyhyys ovat helppoja ymmärtää, mutta niin kaukaisia asioita, että tekoihin siirtyminen omassa elämässä on haastavaa. Kun elintason lasku ei vielä kosketa jokapäiväistä elämää, elintapojen muuttaminen ei tunnu tarpeelliselta. On romanttista istua vapaaehtoisesti kynttilänvalossa ja rentouttavaa paeta hektistä arkea mökille, jossa ei ole sähköpattereita eikä juoksevaa vettä. Romantiikka kuitenkin karisee, jos mukavuudesta pitäisi luopua pysyvästi.

Ihminen on siitä kummallinen otus, että sille täytyy jatkuvasti muistuttaa asioista, jotka heikentävät sen lyhytkestoista nautintoa. Olemme varsin hedonistinen laji, jopa oman parhaamme vastaisesti. Joskus mietin opimmeko mitään ennen kuin on täysin pakko. Tai vasta sitten kun on liian myöhäistä. Syömme epäterveellisesti, saastutamme, kulutamme, liikumme liian vähän, poltamme kynttilää molemmista päistä. Puhekyky säilyy, kirjoittamistaito pysyy, osaamme jopa ajaa pyörällä, kun olemme taidon kerran opetelleet. Mutta tajuammeko ilmastonmuutoksen riskejä ennen kuin öljyn hinnan nousu on kohottanut sähkön hinnan kymmenkertaiseksi ja Euroopan rannikot peittyvät veden alle napajäätiköiden sulamisen takia?

Kansainvälisen energiajärjestön IAEA:n mukaan perinteisen öljyntuotannon huippu on saavutettu jo vuonna 2006. Fossiilisten polttoaineiden tupruttelu ilmakehään näyttää silti lisääntyvän niin kauan kuin raaka-ainetta riittää perinteisen öljyn lisäksi öljyhiekan ja -liuskeen sekä hiilen eri muodoissa, vaikka haitat ovat kaikkien tiedossa. Tiedetään myös, että uusiutuvan energian lisääminen jarruttaisi tehokkaimmin ilmastonmuutosta. Päävastuu isoista linjoista on valtioilla, kansainvälisillä yhteisöillä, päättäjillä ja teollisuudella, joihin yksilö voi parhaiten vaikuttaa poliittisella aktiivisuudella ja muuttamalla kulutustottumuksiaan. Jos ei usko yksittäisen ihmisen toiminnan vaikutuksiin, voisi asiaa harkita harjoituksena. Meillä ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa ympärivuorokautiseen 20 asteen lämpötilaan asunnoissa ja raaka-aineet, joita tarvitaan elektroniikan ja kodinkoneiden valmistamiseen, ehtyvät. Kierrätyksestä ja energiansäästöstä tulee pakkoja.

Öljyhuippu (peak oil) eli se ajankohta, jona öljyntuotanto saavuttaa huippunsa ja kääntyy laskuun, ei ole ainoa huippu, joka meillä on edessämme. Tulevaisuudessa saavutamme yleisen luonnonvarojen huipun (peak everything), josta eteenpäin kaikkien luonnonvarojen tuotanto laskee. Kun samaan aikaan maapallon väkimäärä jatkaa räjähdysmäistä kasvuaan, ajaudumme pahimpien ennusteiden mukaan kaaokseen ja veriseen taisteluun elintilasta ja resursseista. Se olisi varmasti jo kaiken huippu.

Sanotaan, että suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Mutta entäs jos valot sammutetaan? Onko pimeässä helpompi nähdä? Tätä voi kokeilla ensi lauantaina 29.3. osallistumalla kansainväliseen Earth Hour -tapahtumaan. Klo 20.30 - 21.30 paikallista aikaa sammutetaan valot ilmastotietoisuuden lisäämisen puolesta. Tavoitteena on vaikuttaa ihmisten energiankulutustottumuksiin pysyvästi, vaikka jo tällä yhden tunnin tempauksella on konkreettisia vaikutuksia. Kun Earth Hour järjestettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2009, se säästi sähköä noin 100 megawattituntia eli noin 30 000 ihmisen pikkukaupungin verran.


(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Tavarataivas vai laatikkoähky?

Päätin kolme kuukautta sitten vaihtaa asuntoa. Siitä lähtien jokainen päivä onkin ollut suuri ihmetyksen aihe. Miten ihmisellä, joka pyrkii välttämään ostamista, voi olla näin järjettömästi tavaraa?

Olen yrittänyt myydä ja jaella, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan nurkat täynnä. Tuttavapiirissä tavallisin vastaus on ollut tuskainen parahdus: "Ei meille mahdu, meillä on itselläkin liikaa." Olen sitten kantanut ylimääräisiä kierrätyskeskukseen, siskon lapsille ja askartelumateriaaliksi koululle. Vielä muuttopäivänä yksi kodittomaksi jäämässä ollut pöytä päätyi muuttofirman konttoriin ja minä huokasin helpotuksesta: siitäkin päästiin.

Kuluttajatutkimuskeskus teki vuonna 2010 selvityksen Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjetit. Sen mukaan yhden lapsiperheen tavaroiden tarve on yhteensä noin 300 kpl. Luku sisältää kotitalouskoneet, elektroniikan, astiat, tekstiilit, siivousvälineet, työkalut ja huonekalut. Kun mukaan lasketaan vaatteet sekä lyhytkestoiset tarvikkeet, kuten wc-paperit, suodatinpussit, pesuaineet ja paristot, päästään yhteensä noin tuhanteen tavaraan. Silti keskimääräisessä kotitaloudessa on noin 10 000 tavaraa.

Ero välttämättömyyden ja todellisuuden välillä on huima. Lisäksi tarve on eräiden tavaroiden kohdalla kyseenalainen. Onko kaikilla välttämättä oltava tulostin, neljä päiväpeittoa, hiuslakkaa, ripsiväri ja kokovartalopeili? Pitkälti nämä tarpeet ovat kulttuurin ja markkinoinnin tuottamia. Tekevätkö tavarat meidät oikeasti onnellisiksi ja tyytyväisiksi? Mainostoimistojen ja markkinointiosastojen tehtävä on ainakin saada meidät uskomaan, että näin on.

Keskellä tavara-ahdinkoani katsoin Petri Luukkaisen dokumentin Tavarataivas, jossa elokuvan tekijä pakkaa koko omaisuutensa varastoon ja antaa itselleen luvan hakea sieltä vuoden aikana vain yhden tavaran päivässä. Elokuvan alussa on yö ja alaston Luukkainen juoksee talvisessa Helsingissä hakeakseen ensimmäisen tavaran, joka on talvitakki. Opimme, että talvitakkia voi käyttää muun muassa makuupussina ja pyyhkeenä. Kun jalat työntää hihoihin, lämmöneristys on paras kylmällä lattialla nukkuessa.

Dokumentin edetessä materiaa tärkeämmiksi nousevat läheiset ihmiset, rakkaus, terveys ja retket luontoon. Viesti on ennalta-arvattava, mutta myös meitä kaikkia koskettava. Lopussa tekijä toteaa, että sadalla tavaralla tulee ihan hyvin toimeen ja 300 tavaraa on jo oikein mukava tilanne.
Tämän tiedon valossa perheeni tuhansien tavaroiden pakkaaminen tuntui entistä rasittavammalta. Kaksikymmentä kertaa muuttaneelle ihmiselle sen ei luulisi olevan ongelma, mutta ei siihen totu, rutinoituu korkeintaan.

Tällä hetkellä vierelläni kohoaa laatikkovuori, joka onneksi madaltuu päivä päivältä. Kaikelle näyttäisi löytyvän jokin kolo uudessa kodissa. Yksi esine jopa puuttuu, nimittäin tv-taso. Se löytyy kuluttajatutkimuksen "tarpeellisten tavaroiden" listalta, mutta olen tähän asti tullut oikein hyvin toimeen ilman. Nyt aion sellaisenkin kapistuksen hankkia, koska televisio ei mahdu enää kirjoja pursuilevaan kirjahyllyyni. Ekologista omatuntoani kesyttääkseni katson kuitenkin ensin kierrätyskeskuksesta, kirpputoreilta ja Kierrätän Lohjalla -facebooksivuilta ennen kuin lähden koluamaan huonekaluliikkeitä.

Tv-tason hankinnan jälkeen aion palata kuriin ja järjestykseen ja noudattaa jälleen kohtuuden ohjelmaani. Hankintahimon iskiessä kysyn itseltäni, tarvitsenko todella kyseessä olevan tavaran ja onko minulla kenties ennestään jokin lähes vastaava, jota voisin käyttää samaan tarkoitukseen vähän tuunaamalla. Ehjän tavaran tilalle en osta uutta, vaikka se olisi vanhanaikainen. Tästä säännöstä voin tosin poiketa silloin, jos esimerkiksi kodinkone on kammottava energiasyöppö tai turvallisuusriski.

Vielä olisi otettava käyttöön yksi hyvä konsti hillitä tavaran kertymistä eli uuden esineen tullessa taloon laittaa vastaavasti yksi turha esine kiertoon. Jos laittaisi yhtä tavaraa kohti kaksi aina sivuun, seuraava muutto voisi sujua kepoisammin ja ilman useita kymmeniä pahvilaatikoita ja tavaraähkyä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kun kotimetsä katosi

Metsätyökoneen valot heittävät valokiilan makuuhuoneeni ikkunaan. Vrow, sanoo kone, ja rysäyttää männyn varvikkoon. Kello on seitsemän aamulla. Lasken nopeasti: neljä yötä jouluun. Kipaisen tarkistamaan, ovatko takapihalla asustavat kanit hengissä - ne kun ovat herkkiä otuksia ja saattavat aika pienestäkin saada sydänkohtauksen. Hengissä ovat, mutta tutisevat peloissaan eivätkä ruokakuppiin kiikuttamani porkkananpalat maistu. Seuraavaksi tarkistan edellispäivien postit, mutta tuloksetta: tälläkään kertaa asukkaita ei ole millään lailla tiedotettu alkavista töistä.

Tämä asunto on jaksanut yllättää. Jo pelkästään makuuhuoneen ikkunan takana on tapahtunut kummia useita kertoja ennen metsätyökonettakin. Eräänä kauniina kesäaamuna siellä seisoi mies vesiletkun kanssa ja ruiski rännejä. Ruiski siinä samalla ikkunatkin, mutta ei valitettavasti puhtaammiksi. Mitään etukäteen ilmoittamatta tietenkin. Onneksi en ollut järjestänyt brunssia takapihalle juuri sinä aamuna. Samainen hemmo talloi naapurin kukkapenkit. Miten lienee käynyt toisen naapurin puhtaiden pyykkien?

Rauhoittelen kaneja, laitan aamuteetä hautumaan ja yritän suhtautua tilanteeseen kuin eläisin Markku Pölösen elokuvassa. Pian puhelimeni jo soi. "Oletko jo huomannut?", kysyy naapuritaloyhtiön tuttu aktiivi. "No vaikea oli olla huomaamatta, kun heräsin ryskeeseen." "Oletko kuullut mitään uutta?" "No en yhtään mitään. Viimeisimmän tietoni mukaan kylmäasema rakennetaan kevättalvella ja sitä ennen piti rakennusluvan hakemisen yhteydessä järjestää asukkaiden kuuleminen." Selviää, että vaikkei rakennuslupaa olekaan vielä haettu, maisemointilupa on jo saatu. Metsä kaatuu vauhdilla ja pian takaoveltani näkyy Vappulantie. Vedän verhot eteen joulunpyhiksi. Taitaa tulla läpihuutojuttu siitä rakennusluvastakin.

Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tulin katsomaan tulevaa kotiani, asuntoa esitteli minulle vanhempi rouva, jonka esittelypuhe ei ollut kovin mairitteleva: "Tuohon takapihalle tulee huoltoasema." Soitin tietenkin asuntoyhtiöön kyselläkseni asiasta, mutta sieltä ei juurikaan tietoa herunut. Tuttu poliitikko sai minut vakuutettua, että koko hanke on jäissä, koska asukkaat ovat siitä valittaneet. Että tuskin siihen edes löytyy yrittäjää. Minä tyhmä uskoin. Seuraavaksi luinkin asiasta Länsi-Uusimaasta viime syksynä: kylmäasemalle on löytynyt yrittäjä eikä hyväksytylle kaavalle voisi enää mitään. Asukkaiden olisi pitänyt reagoida silloin, kun kaava oli esillä. Siis vuonna 2006.

Naapurustossa tekemäni kyselykierros paljastaa, että nykyisissä asukkaissa on vain muutamia, jotka asuivat alueella jo silloin. Selvisi sekin, että mitään asukkaiden kuulemista ei ollut järjestetty. Miten siis asukkaat olisivat voineet tietää kaavasta tai edes kaavoitusprosessista? Miten he olisivat osanneet valittaa siitä? Kaupungin edustajan mukaan vastuu kuulemisista on isännöitsijöillä, joille tiedot vireillä olevista kaavoista ja rakennusluvista lähetetään.

"Asukaslähtöisyys" ei voine tarkoittaa sitä, että kaupungin jokaisella taloyhtiöllä on oltava asukasedustaja päivystämässä Monkolassa siltä varalta, että esille asetetaan kaava, joka saattaa koskea omaa asuinympäristöä. Oman taloyhtiöni isännöitsijä ei voi jälkikäteen muuta kuin levitellä käsiään: tämä ei ole hänen vastuullaan, koska kaava on vahvistettu edellisen isännöitsijän aikaan. Sitä paitsi taloyhtiössä ei ollut silloin toimivaa asukasyhdistystä. Anteeksi mitä? Jos ei ole asukasyhdistystä, lakisääteiset kuulemisetko voidaan ohittaa?

Taloyhtiön kokouksessa vallitsee tappiomieliala: jos lähtisimme hakemaan oikeutta puutteellisten kuulemisten perusteella, häviäisimme jutun todennäköisesti kuitenkin. Naapuritaloyhtiöstä puolestaan vastataan, että yhtiöllä ei ollut huomautettavaa kyseisestä asemakaavamuutoksesta. Niin, eihän yhtiö muutoksen kanssa eläkään, vaan asukkaat!

Keskeinen asumisviihtyvyystekijä on nyt poissa. Takametsä, jossa koirat ovat tavanneet tuttujaan ja lapset harrastaneet maastopyöräilyä ja rakentaneet majoja, korvataan asvalttiparkkipaikalla, kylmäasemalla ja autonpesulalla. Kaavan mukaan terassiltani tuijotellaan parin vuoden sisällä kaksikerroksisen toimistorakennuksen seinää. Mutta se tuijottelija on joku muu kuin minä. Ihmettelen, kuka muukaan suostuu jatkuviin vastikkeiden ja vuokrien korotuksiin, jos asukkaiden toiveilla ja viihtyvyydellä on näin vähän väliä. Tämä ei ainakaan edusta sitä asuntopolitiikkaa, jolla Lohjalle houkutellaan lisää veronmaksajia.

Olo on vähän kuin olisi lähdössä evakkoon. Kiire ei onneksi ole lähdön kanssa, mutta kaikkea ei voi ottaa mukaan. Lehmänkantturan tilalla on kaksi pulskaa kania, joita ei ole tarkoituskaan paistaa eikä laittaa rukkasiksi. Sitä paitsi matka uuteen paikkaan taittuu lämpimillä autoilla eikä ole vaaraa, että kukaan nääntyisi nälkään tai joutuisi synnyttämään tien poskeen. Mutta kyllä minä silti vähän enemmän odotin. Sitä asukaslähtöisyyttä.

(Kolumni on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)