Sote-sopan sattumia työkyvyttömän näkökulmasta

Käynnissä oleva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus on lausuntokierroksella valinnanvapautta koskevien säädösten osalta. Lohjan kaupunginvaltuusto päättää kunnan yhteisestä lausunnosta tämäniltaisessa kokouksessaan. 

Pykäläpaketti on melkoinen luku-urakka maallikolle. Kokonaisuutena tavoiteltu malli vaikuttaa monimutkaiselta - paljon monimutkaisemmalta kuin nykytilanne, johon alunperin lähdettiin hakemaan yksikanavaisuutta ja integraatiota.

Olen yrittänyt lukea pykäliä ja eri tahojen niistä tekemiä kommentteja erityisesti työkyvyttömän näkökulmasta. Valitettavasti tätä näkökulmaa ei juurikaan löydy raporteista. Esimerkiksi Uudenmaanliiton laatima lausunto on asiantunteva, kriittinen ja perusteellinen, mutta näkökulma on luonnollisesti järjestäjätahon, kuten myös HUS:n laatimassa lausunnossa. Jälkimmäisessä painottuu huoli erikoissairaanhoidon pirstaloitumisesta ja päivystystoiminnan vaarantumisesta.

Seuraan sivusta vakavasti sairaan tuttavani kamppailua työeläkeyhtiön, Kelan ja TE-toimiston triangelissa, jossa toisensa kumoavat päätökset veisivät voimat terveeltäkin. Tuttavalleni ei myönnetä eläkettä, koska vakuutusyhtiö katsoo tusinan häntä hoitaneen lääkärin näkemyksen vastaisesti hänen olevan työkykyinen. Kela puolestaan ei myönnä kuntoutusta, koska se uskoo lääkärinlausuntoja ja jo kertaalleen toteutettua työkokeilua, joka piti keskeyttää heti alkuunsa, koska tuttavani kunto ei työntekoa kestä. Lopputulemana hän joutuu hakeutumaan työttömäksi työnhakijaksi saadakseen peruspäivärahaa, vaikka ei pysty terveydentilansa vuoksi ottamaan työtä vastaan. On kertomattakin selvää, että tällainen tilanne aiheuttaa valtavat rahahuolet - puhumattakaan henkisistä paineista, jotka pahimmillaan johtavat vakavaan masennukseen.

Sote-uudistuksen tavoitteena oli taata yhdenvertaiset palvelut kaikille. Painotettiin ihmislähtöisyyttä sekä toiminta- ja työkyvyn ylläpitämistä. Puhuttiin organisaatiorajat ylittävistä palveluketjuista ja ”sairasloman ja hoitoketjun määrittelystä asiakkaan toimintakyvyn näkökulmasta” (alueuudistus.fi). Jos nämä toteutuisivat, sairastunut ei joutuisi esimerkkini tavoin eri tahojen pompottelemaksi.

Hyötyykö työkyvytön valinnanvapaudesta? Löytyykö sen kautta esimerkiksi lääkäreitä, joiden lausunnot painavat enemmän kuin vakuutuslääkäreiden? En usko. Niin kauan kuin voittoa tavoittelevien yhtiöiden annetaan olla osana potilaiden terveydentilaa koskevia päätöksiä, raha menee ihmisistä välittämisen ohi. Valinnanvapausmallilla samaa markkinamoraalia ajetaan koko terveydenhuoltoon.

Huoleni siitä, että vain terveimmät ja hyväosaisimmat pääsevät nauttimaan laadukkaasta hoidosta ja valinnanvapaudesta, jakaa moni poliitikko ja asiantuntija. Jos terveysfirmat pääsevät poimimaan potilasrusinat pullasta, ”vaikeimmat” ja tuottamattomimmat yksilöt jäävät rannalle. Esimerkiksi vaikeavammaisille tai vanhuksille myönnettävän henkilökohtaisen budjetin kohdalla tämänhetkinen valinnanvapausluonnos sallii yksityisten palveluntuottajien jopa kieltäytyä tarjoamasta hoitoa. Kuten Krista Mikkonen totesi 2.12.2017 Vihreiden puoluevaltuuskunnan kokouksessa: ”Potilaan hoitoketjuja piti eheyttää, mutta uudessa mallissa välejä, joihin pudota, on vielä entistäkin enemmän.”

Valinnanvapaus johtaa palvelujen hajautumiseen, vaikka sote-uudistuksen alkuperäisenä tavoitteena oli ns. yhden luukun periaate. Sosiaali- ja terveystoimen selkeä yhdistäminen olisi auttanut työkyvytöntä, koska sairastuminen vaikuttaa lähes aina rahatilanteeseen, perhesuhteisiin ja jopa asumisjärjestelyihin. Se olisi edesauttanut eheän ketjun muodostumista sairastumisesta kuntoutukseen ja työhönpaluuseen tai eläkkeelle. Valinnanvapaus on kuitenkin ajanut integraation ohi. Ihmisten perusturvan kustannuksella kasvatetaan yksityisten terveysyhtiöiden kassaa.

Työkyvyttömiä eriarvoistaa valmisteilla olevassa mallissa se, kuinka hyvän työterveyspalvelun työnantaja heille tarjoaa. Työterveyshän säilyy entiseen tapaan erillisenä. Heikoimmassa asemassa ovat pienyrittäjät ja itsensätyöllistäjät, joilla ei ole varaa järjestää itselleen kallista työterveyshuoltoa. He ovat erilaisessa asemassa myös suhteessa Kelaan, vakuutusyhtiöihin ja TE-toimistoihin kuin palkolliset. Yksinyrittäjä on yksin yrittäjä sairastuessaankin. Henkilökohtainen riski ulottuu työkyvyn menettämiseen, vaikka yrittäjä kuinka hoitaisi säntillisesti YEL-maksunsa ja muut lakisääteiset velvoitteensa. Kun itse jouduin reilut seitsemän vuotta sitten laittamaan yritykseni pöytälaatikkoon sairauden vietyä työkyvyn, olin kokonaisen vuoden täysin ilman tuloja. Vakuutusyhtiöön ja Kelaan toimittamieni paperien, lausuntojen ja selvitysten nippu täyttää kokonaisen mapin. Ennen kuin työkyvyttömyyseläke myönnettiin viiden vuoden taistelun jälkeen, täytyi puhjeta vielä yhden kroonisen sairauden lisää. 

Jos aidosti haluttaisiin toteuttaa tasalaatuinen palvelu kaikkialla yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti, mitään valinnanvapautta ei edes tarvittaisi. Riittäisi, että ottaisi yhteyttä lähimpänä olevaan sote-keskukseen ja tietäisi saavansa sieltä parhaan mahdollisen hoidon. Niin, se tarkoittaisi askelia taaksepäin - tai vain sen hyväksymistä, että julkinen terveydenhuolto oli tavoitteena ylivoimainen. Rahoituksen ongelmia en usko ratkaistavan yksityistämisellä. Kaikki lukemani lausunnot toteavat, että valinnanvapaus tulee lisäämään byrokratiaa ja kustannuksia.

Mitä enemmän sote-sopalla on hämmentäjiä sitä enemmän tullaan tarvitsemaan myös sääntelyä, valvontaa ja palveluohjausta. Nämä lisäävät kustannuksia, vaikka säästää piti. Tämä tarkoittaa väistämättä asiakasmaksujen nousua, mikä puolestaan kurjistaa työkyvyttömien taloudellista ahdinkoa entisestään. Sekavassa tilanteessa myös hoitoon pääsyn nopeus ja hoidon oikea-aikaisuus saattavat kärsiä.

Resurssiviisas liikenne säästää kuluja ja luontoa

Yksityisautoilun suosio on laskussa. Nuorille auto tai ajokortti eivät enää ole statussymboli siinä määrin kuin vanhemmalle polvelle. Sitran tutkimuksen mukaan joka kuudes auton omistaja olisi valmis siirtymään yhteisauton käyttäjäksi. Puolet vaihtaisi biokaasu- tai sähköautoon. 

Tulevaisuuden tutkija Petri Tapio Turun yliopistosta ennustaa, että yksityisautoilu tulee katoamaan viiden vaiheen kautta. Ensin ihminen lakkaa (1) ohjaamasta autoa (navigaattori) ja sitten (2) ajamasta (robottiautot). Julkiset tilausrobottiautot poistavat autoilusta (3) omistamisen, joukkoliikenne (4) henkilön ja lopulta kevyt liikenne ja virtuaalinen liikkuminen poistavat koko (5) auton.

Viimeinen vaihe lähenee tieteisfantasiaa, mutta kolmea ensimmäistä kohtaa pidän uskottavina ja toivottavina. Julkinen liikenne tuskin pystyy kokonaan korvaamaan maaseudun yksityisautoilua, mutta jos loput henkilöautot kulkevat sähköllä ja kotimaisilla uusiutuvilla polttoaineilla ja ovat edes osin yhteisomistuksessa, ollaan oikealla tiellä. 

Kysymys siitä, miten energia yksityis- tai joukkoliikenneautoihin jatkossa tuotetaan, jakaa asiantuntijoita. Osa on sitä mieltä, että liikenne sähköistyy ja biokaasuautot ovat vain välietappi, osa uskoo biokaasuun. Meneillään on vaihe, jossa molempia kehitetään ja käytetään rinnakkain. Pidemmillä matkoilla ja joukkoliikenteessä biokaasu näyttää ainakin vielä voittavan sähkömoottorit. Toisaalta akut kehittyvät kovaa vauhtia ja tilanne saattaa muuttua nopeammin kuin kukaan osaa ennustaa. Myös latauspisteisiin liittyvää teknologiaa parannetaan.

Sitra on tutkinut sähkö- ja biokaasuautoja sekä muita keinoja, joilla pystytään edistämään hiilineutraalia ja paikallisilla polttoaineilla toimivaa liikennettä. Pyrkimyksenä ovat resurssiviisaat kaupungit, joissa liikutaan ilman fossiilisia polttoaineita. Tämä on keskeinen osatekijä ilmastotavoitteiden saavuttamisessa, koska viidesosa Suomen päästöistä syntyy liikenteestä. Ilmaston lisäksi kiittää myös koheneva talous; Sitran esimerkkikaupungissa Jyväskylässä resurssiviisas liikenne toisi arviolta 40 M€:n nettohyödyn. Paikallinen biokaasutuotanto hyödyttäisi aluetaloutta ja toisi säästöä kuluttajille biokaasun ollessa tuontipolttoainetta halvempaa.

Energiamuodosta riippumatta keskeisin keino vähentää yksityisautoilua on hinnaltaan houkutteleva, hyvin palveleva ja nopea joukkoliikenne. Tämä vaatii aktiivista liikennepolitiikkaa sekä valtion ja kuntien että tulevien maakuntien tasolla. Maamme koko ilmastobudjetti vuodelle 2018 on 25 M€, kun puolestaan Ruotsissa on juuri päätetty 500 M€:n määrärahasta energia- ja ilmastostrategian toteuttamiseksi. Jälkimmäiseen sisältyy 150 M€:n investointituki biokaasun, sähköautojen latauspisteiden ja muun päästöjä vähentävän infran rakentamiseen. 

Muita autoilun tarvetta vähentäviä keinoja ovat toimivat lähi- ja liikkuvat palvelut, kuten terveysbussit, kevyen liikenteen väylät, etätyön mahdollisuuksien lisääminen sekä erilaiset kannusteet yhteisautojen käyttöön ja pyöräilyyn. Esim. Ruotsissa valtio maksaa neljäsosan sähköpyörän hankintahinnasta. 

Tehokkaat lähipalvelut rakennetaan tiiviiksi ryppäiksi. Uusimman tutkimuksen valossa tiivis kaupunkirakentaminen ei kuitenkaan ole ainut avain vähäpäästöiseen maailmaan, vaan ihmisten kokonaiselintapa vaikuttaa hiilijalanjälkeen. Keskimäärin kaupungeissa asuvien hiilijalanjälki on suurempi kuin maalla asuvien, koska he huvittelevat, syövät ulkona ja matkustelevat enemmän. Ekologisinta olisi, jos kaikki asuisimme omavaraistaloudessa ja liikkuisimme mahdollisimman vähän kotipaikaltamme. Tähän tuskin kuitenkaan ovat valmiita kuin luonnonmukaiseen elämäntapaan vihkiytyneet poikkeusyksilöt.

Keskustojen parkkipaikkojen vähentämisen on todettu olevan suoraan verrannollinen autoilun määrään. Kävelypainotteiset kaupunkikeskustat edustavat tämän päivän ilmastoviisasta kaavoittamista. Liiallisuuksiin tässäkään ei voida mennä ihmisten hyvinvoinnin eikä kaupunkien vetovoimaisuuden kustannuksella; riittävät parkkipaikat on turvattava sellaisten työpaikkojen lähellä, joiden työntekijät joutuvat kuljettamaan mukanaan paljon työhön liittyvää materiaalia - invapaikkoja unohtamatta.

Resurssiviisasta liikennettä edistävät myös tulevaisuuden liikkumisoperaattorit, jotka yhdistävät erilaiset liikkumismuodot saumattomaksi kokonaisuudeksi. Sen lisäksi, että niiden kautta voi ostaa kyytejä, matkalippuja ja parkkimaksuja, ne kertovat tarkoituksenmukaisimmat kulkuvälineet valitulla reitillä.

(Tekstistä on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla 3.10.2017)

Kyllä me voidaan

Aleksis Kiven synnyinkodin mankeli

Filosofi Esa Saarinen lanseerasi 1990-luvun laman aikaan termin ”latistuksen mankeli”, jolla hän tarkoitti suomalaista asenneilmapiiriä. Työelämä ja organisaatiokulttuuri sisälsivät kyykyttämistä ja nöyryytystä, jotka olivat esteenä sekä ihmisten henkilökohtaiselle menestymiselle että talouden nousulle.

Noista ajoista on otettu aimo harppaus eteenpäin eikä iloa, innostusta ja positiivisuutta enää välttämättä pidetä arveluttavina ja todellisuudesta vieraantuneen haihattelijan ominaisuuksina. Silti on vielä matkaa siihen, että latistuksen mankelit lakkaisivat pyörimästä.

Onko liian siirappista ajatella, että yhteisön onnellisuus olisi tie menestykseen – eikä niinkään armoton yksin raataminen? Liika yksilön korostaminen johtaa hierarkkisiin organisaatioihin, joissa alemmat tekevät vain, mitä ylemmät käskevät. Se ei ole enää nykypäivää. On korkea aika siirtyä yhteisöllisempiin työ- ja johtamistapoihin, joissa kohdataan, kuunnellaan ja jaetaan ideoita.

Saarinen selittää latistuksen mankelia ”pihtaamisen anatomialla”. Lyttäävässä ilmapiirissä jokainen itseään suojeleva yksilö alkaa pihdata ajatuksiaan. Negatiivisuus on vallankäyttöä, joka johtaa pätemisen vaatimukseen sen sijaan, että uskallettaisiin olla spontaaneja ja heittäytyä. Kannustavassa ilmapiirissä uskalletaan innostua ja heittää ilmoille villejäkin ideoita.

Päätöksenteossa mennään helposti ongelmakeskeiseen pätemisen tilaan. Vastuu tietenkin pakottaa varovaisuuteen. Kunnan vähäisiä rahoja ei voida heittää harkitsematta ihan mihin tahansa hankkeisiin.

Toivon silti luottamushenkilöille ja virkamiehille mahdollisuutta välillä irrotella ja kokeilla esimerkiksi improvisaatioharjoitusta, jonka näyttelijä Outi Mäenpää esitteli eräässä seminaarissa: kun yksi heittää idean, toinen jatkaa sitä lauseella: ”Joo, ja lisäksi voisimme...”. ”Mutta” ja ”eihän me voida, koska...” ovat harjoituksessa kiellettyjä. Kun ideointiin osallistetaan asukkaat ja yhdistykset, ja ideat jalostetaan pätevällä ennakkoarvioinnilla sekä vertailu- ja seurantatutkimuksilla, kasvaa luottamus, että kokeilukulttuurilla ei olla viemässä kaupunkia perikatoon, vaan yritetään tehdä siitä entistä onnellisempi ja menestyvämpi.

(Teksti on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla 24.8.2017.)

Kikkailua ja haahuilua

Näin kevään korvalla moni nuori jännittää, saako haluamansa opiskelupaikan. Jännitettävää riittää myös siinä, osasiko varmasti hakea oikein ja ottaa huomioon kaikki järjestelmämme koukerot.

Ensikertalaiskiintiön vuoksi yliopistot ja ammattikorkeakoulut varaavat osan aloituspaikoista ensimmäistä korkeakoulupaikkaansa hakeville. Toisin sanoen ensikertalaiset saavat aloituspaikan alhaisemmilla pisteillä kuin jo jotain toista alaa opiskelleet.

Toinen huomioitava seikka on Kelan säädös, jonka mukaan opiskelupaikasta kieltäytynyt nuori ei saa työmarkkinatukea. Lisäksi Kela vaatii, että nuori hakee vähintään kahteen paikkaan, jotta ei ilman opiskelu- ja työpaikkaa jäädessään menetä työmarkkinatukeaan.

Kolmanneksi on otettava huomioon opintotukikuukausien rajoittaminen. Ensi syksynä opintonsa aloittaville myönnetään opintotukea korkeakouluopintoihin yhteensä enintään 54 kuukautta.

Näiden kaikkien toimien tarkoituksena on ollut saada nuoret valmistumaan nopeammin työmarkkinoiden käyttöön. Käytännössä ne kuitenkin ajavat nuoria pitämään välivuosia.

Otetaan esimerkiksi oikeustieteelliseen haluava nuori. Varmistaakseen ensikertalaisedun sekä toimeentulonsa hän laittaa yhteishaussa ensisijaiseksi hakutoiveekseen oikeustieteellisen, toiseksi jonkin sellaisen alan, johon pääsemisen ilman valmistautumista tietää mahdottomaksi, eli esimerkiksi lääketieteellisen. Hän lukee vain oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja käy jättämässä tyhjän paperin lääketieteellisen pääsykokeissa.

Jos nuori sitten ei pääse oikeustieteelliseen, hän ei kuitenkaan menetä työmarkkinatukea, koska on hakenut kahteen paikkaan. Hän ei myöskään menetä opintotukikuukausiaan, joita tarvitsee tulevaisuudessa lakiopintoihinsa, joutumalla ottamaan vastaan toisen opiskelupaikan.

Pahimmillaan tämä johtaa vuosien odotteluun, turhautumiseen ja syrjäytymiseen. Matkan varrella opiskelutaidot heikkenevät, vaikka niitä voitaisiin ylläpitää opiskelemalla jotakin muuta, mikä hyödyttäisi myös tulevissa varsinaisissa opinnoissa sekä ammatissa. Yhteiskunta maksaa siis mieluummin nuorten kotona haahuilusta kuin monipuolisesta opiskelusta ja opettaa mieluummin tukiviidakossa kikkailua kuin opiskelutaitoja.

(Teksti on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla 29.5.2017)

Kerralla kunnon kävelykatu

Jyväskylän kävelykatu kesäaikaan

Jyväskylän kävelykatu ja tyylikkäät katulamput talviaikaan

Kuten Lohjalla, kaikkialla muuallakin kävelykatu on aluksi aiheuttanut vahvoja epäilyksiä alueen yrittäjissä. Niin Oulussa, Joensuussa, Jyväskylässä kuin Helsingissäkin. Helsingin yliopistossa julkaistussa pro gradu -tutkielmassa "Helsingin kävelykeskustan suunnittelu ydinkeskustan kadunvarsiliikeyrittäjien näkökulmasta" todetaan, että yrittäjien negatiiviset asenteet ovat kuitenkin vaihtuneet toiveeksi laajentaa kävelykatua sen jälkeen, kun se on toteutettu. Syynä tähän ovat olleet liikevaihdon ja keskustan vetovoimaisuuden lisääntyminen. Sama on havaittu muissakin Suomen kaupungeissa sekä kansainvälisissä kävelykatuja koskevissa tutkimuksissa.

Hyviin tuloksiin ei todennäköisesti kuitenkaan päästä puolittaisilla kokeiluilla. Tuloksetkin jäävät silloin puolitiehen, minkä jälkeen todetaan, että homma ei toiminut ja koko juttu perutaan.

Tutkimusten mukaan kadun muuttaminen kävelykaduksi lisää sen kävelijämääriä 25-69 %. Kävellen ja pyörällä liikkuvat käyvät ostoskadulla useammin ja saattavat tehdä ostoksia jopa puolet enemmän kuin autoilijat.

Asiakasmääriä kävelykatu lisää 20-40 %. Uskon, että kunnollinen kävelykatu vähentäisi lohjalaisten intoa lähteä Selloon tai Saloon ja houkuttelisi Lohjalle ostoksille entistä enemmän lähiseutujen asukkaita ja kesäasukkaita. Kun kiinteistöjen käyttöaste yleensä nousee vähintään 80 %:iin kävelykadun myötä ja alueelle syntyy uusia yrityksiä, positiivinen kierre on valmis. Mitä enemmän yrityksiä sitä enemmän käytetään oman kunnan palveluja.

Lisäksi kävelykatu nostaa alueen arvoa, mikä näkyy asuntojen hinnoissa. Vuokrataso nousee  10-30 %. Hintakehitystä onkin osattava hillitä, jotta vuokrat eivät nouse liian korkeiksi, vanhat yrittäjät pysyvät ja uusia yrittäjiä ja asukkaita saadaan.

Jyväskylässä kävelykaduksi muutettu Kauppakatu valittiin Suomen kauneimmaksi kaduksi vuonna 2016. Kaupungin sivuilla katua mainostetaan viihtymisen ja tapaamisten paikkana, joka "elää sesongit vapusta jouluun ja toimii tapahtumapaikkana niin rallille kuin muodillekin". Kävijämäärätkin ovat isoja - 80 000 kävijää joka päivä. Suhteessa asukaslukuun (vuoden 2016 lopussa 138 850) Jyväskylän kävelykatu on maan toiseksi suurin eli 5,1 metriä 1000 asukasta kohden.

Samalla suhdeluvulla Lohjalla voisi hyvin olla noin 240 m pitkä kävelykatu. Jos se toisi keskustaan porukkaa samassa suhteessa kuin Jyväskylän kävelykatu, yllettäisiin lähelle 20 000:tta kävijää. Näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, vaan riippuu siitä, kuinka paljon kävelykadun viihtyisyyteen satsataan ja kuinka paljon se houkuttelee uusia yrittäjiä. Pienellä kaupungilla haasteet ovat tietenkin isompia kuin keskisuurella tai suurella kaupungilla, jossa valmiiksi on paljon palveluita.

Kävelykatu ei synny vain siitä, että katu suljetaan liikenteeltä. Tarvitaan istutuslaatikoita, penkkejä, ehkä taideteoksia ja vähintään iloisen värisiä betoniporsaita - eli kuljeskeluun ja oleskeluun houkuttelevat puitteet. Tarvitaan myös katukynnysten poistamista ainakin osittain, jotta liikkuminen helpottuu ja esteettömyys taataan. Mukulakivet sen sijaan mielestäni kuuluvat kadulle, joka johtaa kohti vanhaa kivikirkkoa.

Näen sieluni silmin kävelykadun terassit, erilaiset pop up -tempaukset: musiikkia, tanssia ja performanssia, hevoskärrit kuskaamassa hääparia Laurin kirkkoon vihille, ihmisiä keskiaikaisissa asuissa Wanhan Ajan Joulumarkkinoiden aikaan - ja ihan vaan ihmisiä istuskelemassa, kuljeskelemassa, juttelemassa keskenään, poikkeamassa tilapuotiin tai kukkakauppaan. Galleriakin kävelykadun varteen sopisi.

Jyväskylässä ongelmallisena pidetään sitä, että toria ei ole saatu liitettyä osaksi kävelykeskustaa. Tori on sielläkin harjun kupeessa ja kävelykatu suunnilleen puolivälissä harjua ja järveä. Lohjalla välimatkat ovat kuitenkin niin lyhyitä, että vastaavaa ongelmaa ei olisi. Etenkin, jos toria itsessään pystytään elävöittämään, kävelykadulta ei ole torille matka eikä mikään.

Tehdään siis Laurinkadusta kerralla kunnollinen kävelykatu, jossa autoille on sijaa vain huoltoajojen verran! Kävelykatu olisi askel kohti isompaa kaupunkikuvan muutosta, jolla elävöitetään koko harjun ja rannan välistä aluetta ja tehdään keskustasta viihtyisämpi, yhtenäisempi ja houkuttelevampi. Sellainen kävelykatu palvelee sekä asukkaita että elinkeinoelämää.

Palveluneuvonnalla helpotusta SOTE-paniikkiin

Ihmisten huoli SOTE-uudistuksen seurauksista on valtava. Tätä on puitu monen kuntalaisen kanssa vaaliteltalla. Etenkin vanhukset pelkäävät palveluidensa puolesta: Miten kauas palvelut karkaavat omasta kotipaikasta? Tiedänkö edes, missä ja mitä palvelut ovat?

Palvelujen siirtyessä entistä enemmän nettiin vanhuksilla on aito pelko, kuinka he selviävät. Saako lääkäriajan vielä tilattua puhelimitse? Digiloikka tuntuu monesta siltä viimeiseltä loikalta, josta ei enää selvitä ojan tai kuilun seuraavalle puolelle.

Samaan aikaan, kun hallitus ajaa jääräpäisesti valinnanvapausuudistusta, jopa Vappu Taipale kertoo epäilevänsä omaa kykyään löytää itselleen sopiva palvelu, jos valinnanvapaus astuu voimaan (Demokraatti 17.9.2016). Ja hän on sentään lääkäri ja entinen sosiaali- ja terveysministeri!

Tilanne muuttuu vielä haastavammaksi, jos kuuluu siihen paljon sosiaali- ja terveyspalveluita käyttävään joukkoon, jolle myönnetään tulevaisuudessa ns. henkilökohtainen budjetti. Heitä ovat monet vanhukset ja vammaiset. Jos omien palveluntarpeiden kartoittaminen ja budjetointi vaatii paljon terveeltä ja toimintakykyiseltä ihmiseltä, miten vajaakuntoinen tehtävästä selviää?

Periaatteessa henkilökohtainen budjetti myönnetään vain henkilölle, joka pystyy sitä hallinnoimaan. Valinnanvapauslainsäädäntöön on myös kirjattu esitys tuetusta päätöksenteosta. Näissä järjestelmissä on kuitenkin aina heikkoutensa ja osa tuen tarvitsijoista putoaa niiden ulkopuolelle.
Ainakaan henkilökohtaisen budjetin kohdalla valinnanvapaus ei vähennä byrokratiaa, jos se kuitenkin vaatii palveluntarpeenarviointia. Herää myös kysymys, kuka on riittävän objektiivinen henkilö tukemaan päätöksenteossa ja miten SOTE-uudistuksen tavoittelema tasa-arvo tässä toteutuu.

On sulaa hulluutta luoda uutta järjestelmää, joka lisää ihmisten epävarmuutta, kun he ovat jo ennestään pulassa Kelan, työvoimahallinnon ja ties minkä byrokratian kanssa.  Mutta koska uudistusta ajetaan väkipakolla läpi liian tiukalla aikataululla ja huonolla valmistelulla asiantuntijoiden ja kokeneiden poliitikkojen varoitteluista huolimatta, mielestäni kunnan on reagoitava asiakkaidensa huoleen.

Erilaiset potilasjärjestöt tarjoavat palveluohjausta jäsenilleen, mutta tarvittaisiin myös keskitettyjä neuvontapalveluita, koska kaikki eivät kuulu mihinkään potilasjärjestöön. Kaikki eivät osaa hakea tietoa eikä voida olettaa, että kaikilla on nettiyhteys, tai edes tietokone.

Koska asukkaiden hyvinvoinnista huolehtiminen jää kuntien keskeiseksi tehtäväksi SOTE-palveluiden siirtyessä maakuntien vastuulle vuoden 2019 alusta, ehdotankin, että kaupunki alkaa järjestää SOTE-palveluneuvontaa, joko itse tai kolmannen sektorin kautta. Tätä tehtävää hoitamaan tarvitaan oikea ihminen, jolla on aikaa katsoa asiakkaan kokonaistilanne ja selvittää, mitä toimia ja palveluita hän tarvitsee sekä mihin tukiin ja etuuksiin hän on oikeutettu.

Palveluohjausta tarvitaan ja todennäköisesti myös tarjotaan maakunnan tasolla jatkossa, mutta ainakin SOTE-uudistuksen siirtymävaiheessa, sen ensimmäisinä vuosina, tämä palvelisi kuntalaisia. Se toimisi myös ennaltaehkäisynä erilaisten terveysongelmien pahenemiselle.

Epätietoisuus ja epävarmuus aiheuttavat voimakasta stressiä. Sen poisto puolestaan edistää hyvinvointia ja terveyttä. Hyvinvoinnilla luodaan onnellisuutta, joka on Lohjan kuntastrategian keskeinen päämäärä.

Nykyajan Koiramäet

Mauri Kunnaksen Koiramäki-kuvitusta

Vaikka emme enää asu agraariyhteiskunnalle tyypillisissä Koiramäki-idylleissä, joissa mummut ja vaarit, piiat ja rengit, kiertolaiset, isännät ja emännät sekä liuta muksuja muodostavat turvallisen pihapiirin, olemme silti yhteisöllisiä otuksia. Ainakin suurin osa meistä on. Haluamme seuraa, turvaa, halauksia ja vastakaikua - joskus itkeä jonkun olkapäätä vasten, toisinaan höpötellä jonninjoutavia ja nauraa hölmöille vitseille.

Silti viidennes meistä asuu yksin ja yhtä suuri osuus väestöstä on yksinhuoltajia. Yksinelävien viidennes pitää sisällään myös ilman puolisoa tai muuta perhettä elävät eläkeläiset tai vanhukset. Koska yksineläjät ja yksinhuoltajat kuuluvat myös maamme köyhimpiin - tai ainakin heillä on suurin riski köyhtyä - ei ole ihme, että yhteisöasumisen suosio jatkaa kasvuaan. Yksinasujien elinkustannukset ovat suhteessa suuremmat kuin perheellisten. Lisäksi kaivataan asioiden jakamista arjessa, vaikkei perhettä olekaan.

Perinteisesti yhteisöasuminen on ollut nuorten opiskelijoiden juttu, mutta nyt se on levinnyt kaiken ikäisten keskuuteen. Eläkeläiset hakevat seuraa toisistaan, lapsiperheet haluavat lapsilleen leikkikavereita ja laajempaa turvaverkkoa, joissain paikoin tarkoituksellisesti pyritään luomaan eri-ikäisistä koostuvia yhteisöjä.

Helsingin Jätkäsaareen on noussut jo kaksi yhteisöprojektina rakennettua kerrostaloa. Elmu-säätiön ideoima muusikkojen vuokratalo Jallukka avasi ovensa ihan äskettäin (HS 3.3.2017). Facebookin yhteisöryhmissä, kuten Kommuunit koolle, haetaan jatkuvasti asukkaita eri puolella Suomea toimiviin tai perusteilla oleviin yhteisöihin ja yksittäiset ihmiset, pariskunnat ja perheet puolestaan etsivät itselleen sopivaa porukkaa, johon liittyä. Ajatuksia vaihdetaan myös yhteisöjen säännöistä ja toimintatavoista, kokeneet yhteisöasujat kouluttavat kokemattomia.

Yhteisöjen muodot ovat monet. Jotkut hakevat Koiramäki-idylliä ja ovat valmiita muuttamaan syrjäseuduille alkeellisempiinkin oloihin, jotta pääsevät luonnon rauhaan, viljelemään maata ja pitämään eläimiä. Keuruun ekokylä lienee vanhimpia Suomessa toimivia ekoyhteisöjä. Valtaosa uudemmista yhteisöistä toimii kuitenkin kaupungeissa, joissa on eniten töitä ja opiskelupaikkoja, mutta pahin asuntopula ja kalleimmat vuokrat.

Kun vuokrasääntely lopetettiin vuonna 1991, vuokrataso ei suinkaan lähtenyt laskuun, kuten silloin kuviteltiin. Tässäkään asiassa markkinat eivät hoitaneet hinnoittelua asiakkaiden - tässä tapauksessa vuokralaisten - vaan omistajien eli kiinteistösijoittajien eduksi. Tämä kehitys on johtanut asumistukimenojen paisumiseen. Vuonna 2016 Kela maksoi asumistukia 1,92 mrd €. Käytännössä veronmaksajien rahoilla kustannetut asumistuet valuvat asunnonomistajien ja luotottajien taskuihin.

Samaan aikaan vuokrien jatkuvan nousun kanssa hallitus on johdonmukaisesti leikannut kaikkein köyhimpien toimeentuloa. Eläkeläisten asumistuen leikkaus saatiin peruttua. Nyt suunnitellaan  yleisen asumistuen leikkausta ja maksimineliövuokraa, jolle asumistukea voi saada. Kumpikaan ei ratkaise asuntopulaa eikä hintojen nousua, vaan kurjistaa entisestään vähävaraisia. Yleisen asumistuen leikkaus käy kipeästi esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeellä olevan yksinhuoltajan, johon ryhmään itsekin kuulun, kukkarolle. Lastensa kanssa asuva eläkeläinen kun kuuluu yleisen asumistuen piiriin.

Mutta eivät kaikki yhteisöasujat ole köyhiä - ainakaan olosuhteiden pakosta. Joukossa on tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, jotka haluavat vapaaehtoisesti laskea elintasoaan ja luopua turhasta tavarasta keskittyäkseen materialismia tärkeämpiin asioihin, kuluttaakseen vähemmän, säästääkseen luonnonvaroja ja elääkseen ekologisemmin.

Yhteisöllisellä asumisella voidaan ratkaista myös kasvavaa hoivaongelmaa. Nyt jo esimerkiksi Helsingin Laajasalossa on kokeiltu opiskelijoiden ja vanhusten yhteisasumista siten, että opiskelija saa edullisen yksiön sitä vastaan, että sitoutuu viettämään aikaa samassa talossa asuvien vanhusten kanssa muutaman tunnin viikossa. Lohjan Vihreiden valtuustoryhmä on ehdottanut vastaavaa nuorten ja vanhusten yhteistä taloa 9.11.2016 tehdyssä aloitteessaan kevyesti tuetusta asumisyksiköstä.

Nyt kun Lohjalle suunnitellaan asuntomessuja vuodelle 2021, toivoisin, että myös yhteisöllinen asuminen huomioitaisiin. Osa asunnoista voisi olla "matalan kynnyksen" yhteisöasuntoja, joissa yksityisten tilojen ohella olisi tavallista enemmän yhteisiä tiloja ja toimintoja, esimerkiksi oleskelu- ja harrastetilat, vierashuone, sauna, pesutupa ja keittiö. Sekä suunnitteilla olevat kerrostalot että town houset sopisivat tähän tarkoitukseen.

Nämä asunnot voisi rakentaa myös kimppa-autollisiksi eli jokaista asuntoa kohti ei olisikaan omaa parkkipaikkaa. Tällä säästettäisiin rakentamiskustannuksia, alennettaisiin ostohintaa/vuokraa ja säästettäisiin maa-alaa viheralueille ja vaikkapa yhteiselle kasvimaalle. Siten Lohja voisi olla pienten kaupunkien joukossa edelläkävijä, joka panostaa yhteisöllisyyteen, autottomuuteen ja joukkoliikenteeseen. Jos messut toteutuvat ja Hiidensalmeen nousee hieno, uusi asuinalue, myös bussivuoroja siihen suuntaan pitää lisätä. Projekti sopisi osaksi HINKU-hanketta, etenkin jos mukaan otetaan ekologinen puurakentaminen, aurinkopaneelit ja muut vähäpäästöiset energiaratkaisut.
 

Vihdoinkin saa tahtoa

Minulle tärkeä ja rakas ihminen sai tänään 1.3.2017 naimaluvan, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui viimein voimaan. Niin paljon maailmassa on kuitenkin vielä parannettavaa, että en voi hänen henkilöllisyyttään paljastaa. Hän ei sitä haluaisi, koska oppi varomaan kielteisiä asenteita jo lapsena, alakoulussa. 

Toisaalta, mitäpä se muille kuuluu, kenestä läheiseni tykkää? Sehän on yksityisasia! Vaan kun ei sittenkään ole. Yhteiskunta on rakentunut ydinperheajattelun varaan. Siinä mallissa ydinperhe koostuu isästä, äidistä ja lapsista ja kaikki poikkeamat on aikojen saatossa koettu uhkana: yksinhuoltajien perheet, isättömät lapset, jopa lapsettomat avioparit.

Kaiketi vastuunjaollisista syistä suurimmalle osalle ihmiskuntaa on ollut tärkeää tietää, kuka on kenenkin biologinen lapsi: nuo kaksi ovat tuon lapsen vanhemmat ja siten vastuussa hänen ruokkimisestaan. Ja koska lapsia ei synny ilman tietynlaista seksiä, sekin asia on täytynyt ottaa kontrollin alle.

Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti. Olin silloin kaksivuotias. Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1981 se poistui myös tautiluokituksesta. Samana vuonna Kekkonen luopui presidentin virasta, luokallani ollutta kahta tyttöä haukuttiin lesboiksi, koska he halailivat toisiaan välitunnilla, ja minä pukeuduin feministiksi  luokan naamiaispäivänä laittamalla isäni puvun takin päälle. Virallisella tasolla iso muutos homoseksuaalisuuden rangaistavuudesta hyväksytyksi ominaisuudeksi tapahtui suhteellisen nopeasti, mutta yleiset asenteet muuttuvat paljon hitaammin.

Alussa mainitsemani henkilö sattui jokin aika sitten, nyt jo aikuisena, samalle bussipysäkille miesporukan kanssa. Porukan maihinnousukenkiin sonnustautunut jäsen mainosti kenkiään "hyviksi homojen potkimiskengiksi". Tuollaiset kohtaamiset ja väkivallan uhka pudottavat ikävällä tavalla maan pinnalle, vaikka omassa tuttavapiirissä saisi ihan rauhassa olla mitä on.
 
Seksuaalinen tasavertaisuus ry SETA:lla on ollut merkittävä rooli suvaitsevaisuuden ja tietämyksen lisääjänä. 90-luvun alussa elokuvaopiskelijana toimin itsekin Turussa SETAn aktiivina. Meitä oli intomielinen porukka perustamassa seksuaalivähemmistöille omaa opiskelijajärjestöä sekä käynnistämässä Suomen ensimmäistä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elokuvafestivaalia. Kuvaavaa, että jouduin eräänkin kerran festivaalin ohjelmistovastaavana ja festivaalipäällikkönä selittämään, ettei kyseessä ollut mikään seksielokuvafestivaali, vaan toimme maahan elokuvia, jotka kuvasivat HLBT-ihmisten* elämän koko kirjoa, rakkautta, perhe-elämää, ystävyyssuhteita sekä lapsi- ja adoptiohaaveita.

Pakko myöntää, etten tuolloin vielä uskonut tasa-arvoisen avioliittolain toteutumiseen, vaikka festivaalin keskeinen tehtävä oli ennakkoluulojen karsimisen ohella puhua vähemmistöjen tasavertaisten oikeuksien puolesta. Tänään moni jo rekisteröidyssä parisuhteessa elävä tuttavani voi laittaa avioliittopaperit vetämään ja olla sen jälkeen ihan virallisesti naimisissa eikä vain "sateenkaarirekisterissä", joka on statuksena ollut hyvä edistysaskel ja välietappi, mutta silti eriarvoistava ja leimaava.

Tästä päivästä eteenpäin seksuaalinen suuntautuminen ja kumppanin sukupuoli eivät suoraan ja alleviivaavasti näy henkilötiedoissa. Jospa rakkaus saisi viimein tilaa erilaisuuden seksualisoinnilta. Kuten vihkikaavassa todetaan, avioliitto on perheen perustamista varten ja tarkoitus olisi rakastaa puolisoa myötä- ja vastamäessä. Oli se puoliso sitten pitkä tai pätkä, pullea tai laiheliini, mies tai nainen - tai jotain siltä väliltä.

*HLBT = Homo-, lesbo- ja biseksuaalit sekä transseksuaalit ja transsukupuoliset

Politiikka on parasta aikaa

Pitkään politiikassa mukana olleet ihmiset usein sanovat, että vaalit ovat politiikan parasta aikaa. Olen aina hieman kapinoinut tuota ajatusta vastaan ja ajatellut, että eikös se nyt ole aika itsekeskeistä nauttia niistä ajoista, kun kalastelee ääniä. Ja eikös politiikan tarkoitus eli yhteisten asioiden hoitaminen hämärry sen kaiken vaalipöhinän keskellä?

Nyt olen kuitenkin tullut toisiin aatoksiin. Päätös ehdolle asettumisesta tämän kevään kuntavaaleissa ei ollut mikään helppo. Puntaroin monia asioita: omaa ajankäyttöäni, terveydentilaani, kuntapolitiikan hitaita prosesseja, joskus tuskastuttavaa nokittelua eri ryhmien ja yksilöiden välillä, muutosvastarintaa ja arvomaailmojen törmäämistä. Vaakakupissa alkoi kuitenkin painaa enemmän vastuu ja halu kantaa korteni kekoon kuntani paremman tulevaisuuden puolesta. 

Puntarointi johti myös miettimään, miksi olen alun alkaen lähtenyt politiikkaan mukaan ja mitkä ovat niitä itselleni tärkeitä asioita, joita haluan ajaa. Tajusin, että vaalit ovat välitilinteon paikka - ja juuri siitä minulle tuli  tunne, että vaalit tosiaan ovat politiikan parasta aikaa. Vaaliteemojani miettiessäni ja vanhoja kolumnejani selatessani erään kansion välistä tipahti edellisten kuntavaalien aikainen vaalimainokseni. Siinä on teksti: "Välittämistä lapsista, vanhuksista, vammaisista, väsyneistä. Viihtymistä kotikulmilla, kaupungilla, kulttuuririennoissa, luonnossa." Nuo sanat kiteyttävät edelleen hyvin, miksi olen ehdokkaana ja minkä asioiden toteutumista haluan kaupungissani edesauttaa.

Asioiden hoitaminen on nautinnollista. Kun näkee itselle tärkeän asian nytkähtävän eteenpäin kunnan päätöksentekorattaissa, se on aina pienen tuuletuksen paikka. Keskustelut toisten luottamushenkilöiden kanssa opettavat uutta ja avartavat maailmankuvaa. Paras konsti testata omia näkemyksiä on väitellä niistä sellaisen henkilön kanssa, joka on täysin eri mieltä. Eikä kokouksissa aina ole haudan vakava tai tympeän paperinen tunnelma. Poliitikotkin osaavat heittää herjaa, ihan totta! Sitten palataan taas kokousagendalle.

Kyläpöllönen haluaa siis lennähtää ehdokasoksalle huhuilemaan täynnä uutta intoa. Ja se puu saisi sivumennen sanoen olla vaikkapa Lohjanjärven rannalla kasvava tukeva tervaleppä, jonka sahausjälki on ihanan oranssinpunertava. Väriä tämä kaupunki nimittäin kaipaa - ja tukevasti juuret maassa seisovia päättäjiä.

Kyläpöllönen ehdokkaana

Oikea nimeni on Minna Jaskari. Olen 47-vuotias, kahden ihanan nuoren miehen äiti, valmiina palvelukseen. Lähdin kuntavaaliehdokkaaksi nyt toista kertaa. Koska lapseni ovat jo isoja, aikaa yhteisten asioiden hoitamiseen jää aiempaa enemmän. Viime vaaleissa keräsin mukavan äänimäärän. Se riitti tarkastuslautakuntapaikkaan, jonka olen kokenut erinomaisena kouluna ja sisäänajona koko Lohjan kunnan toimintaan ja kuntapolitiikkaan. Haluan hyödyntää oppimiani asioita ja tarjota karttuneen tietotaitoni lohjalaisten käyttöön.

Vahvuuksiani ovat monipuolisuus, ennakkoluulottomuus, sinnikkyys ja avarakatseisuus. Omaksun uusia asioita nopeasti, paneudun niihin ja haluan tehdä päätöksiä tutkitun tiedon pohjalta. Olen helposti innostuva, helposti lähestyttävä ja nautin erilaisista taustoista tulevien ihmisten kohtaamisesta. 

Alkuperäiseltä koulutukseltani olen filosofian maisteri. Pääaineena opiskelin elokuva- ja televisiotiedettä, sivuaineena kulttuurihistoriaa. Työskenneltyäni vuosituhannen vaihteessa elokuva-alan järjestöissä päätin vaihtaa alaa. Suoritin huonekalupuusepän ammattitutkinnon ja tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Perustin Karjalohjalle oman yrityksen, jossa tein mittatilaustöitä ja kunnostin vanhoja huonekaluja.

Tällä hetkellä suoritan käsityötaiteen perusopintoja Hiiden opistossa. Olen opiskellut myös mm. luovaa toimintaa, kasvatustiedettä ja ympäristönsuojelua. Harrastan laajasti kulttuuria ja taidetta, käsitöitä ja kirjoittamista. Kuulun Länsiuusimaa-lehden Kirjoittajavieras-rinkiin. Kunnostani pidän huolta tanssimalla, jumppaamalla ja ulkoilemalla. Asun unelmapaikalla Lohjan keskustassa, jossa kaikki on lähellä: kirjasto, kaupat, uimahalli, Porlan polut ja Aurlahden ranta.

Ennen tarkastuslautakuntaa olen toiminut muutaman yhdistyksen hallituksessa, mukaan lukien Kriittinen korkeakoulu, Filmiaura ry (joka päättää elokuva-alan Jussi-ehdokkaat ja vastaa Jussi-juhlien järjestämisestä), Uudenmaan Vihreät ja Lohjan Vihreät ry, jonka puheenjohtajan pestiä hoidin edellisten kuntavaalien aikaan.

Minua kiinnostavat erityisesti yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien asiat. Haluan vaikuttaa siihen, että sairaat ja köyhät, eläkeläiset ja vanhukset, lapset ja nuoret, maahanmuuttajat ja syrjityt, vammaiset ja yksinäiset, työttömät ja pienyrittäjät, yksinhuoltajat ja sateenkaariperheet tulevat kuulluiksi, saavat tarvitsemansa palvelut, kokevat osallisuutta ja tasavertaisuutta, pystyvät asumaan, harrastamaan ja vaikuttamaan itse asioihinsa. Harrastaminen ja osallistuminen eivät saa olla kiinni rahasta, iästä tai taustasta.

Olen itse kokenut vakavan sairastumisen ja sen myötä menettänyt työkykyni ja yritykseni sekä päätynyt eläkkeelle. Sairastan lihastautia/polyneuropatiaa ja osteoporoosia. Tiedän, miltä tuntuu, kun kivut vievät toimintakyvyn eikä viikkokausiin pääse omasta kodistaan ulos ilman saattajaa. Tiedän myös, miten se kaventaa sosiaalista elämää, laihduttaa kukkaroa ja uhkaa syödä elämänilon. Nämä kokemukseni auttavat ymmärtämään muita, joiden elämä ei ole mennyt ihan sitä helpointa ja suorinta latua.

Terveydentilani on yhtä aikaa siunaus ja haaste. Se pakottaa joka päivä laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen ja huolehtimaan itsestäni. On levättävä riittävästi, liikuttava sopivasti, syötävä terveellisesti ja pidettävä huolta omasta turvaverkosta. Kun nämä asiat ovat tasapainossa, nautin suunnattomasti siitä, että minulla on aikaa lapsilleni, ystävilleni ja yhteisten asioiden hoitamiselle.

Haluan olla mukana rakentamassa henkisesti ja fyysisesti esteetöntä, moniarvoista, tasa-arvoista, kaunista ja kultturellia kaupunkia, jossa kaikilla on hyvä olla. Vaaliteemoikseni olen valinnut seuraavat:

1) Vähäväkisten ja vähemmistöjen asema:
-ennaltaehkäisevä työ
-harrastusmahdollisuudet, koulutustarjonta, julkinen liikenne
-syrjinnän ja syrjäytymisen torjuminen
 
2) Kulttuuri kuuluu kaikille! 
-Kulttuuripassi / Kaikukortti käyttöön Lohjalla

3) Asumisen uudet tuulet
-edulliset vuokra-asunnot
-yhteisöllinen asuminen
-ekologinen rakentaminen
 
4) Pienyrittäjyyden edistäminen
-lähituotannon ja paikallisen käsityöyrittäjyyden tukeminen
-kävelykatu Lohjalle!

Alla Ylen ja Helsingin Sanomien vaalikonevastaukseni. Länsi-Uusimaan vastauksia en onnistunut linkkinä tallentamaan. Lisään ne tänne myöhemmin, kunhan ehdin kirjoittaa ne auki.

https://vaalikone.yle.fi/kuntavaalit2017/lohja/ehdokkaat/13553?emp=rt-1#candidate
http://www.vaalikone.fi/kunta2017/lohja/ehdokas/5946

Kulttuuripassilla elämänlaatua kaikille

Kyläpöllönen Kiasmassa

Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta linjasi viime syyskuun kokouksessaan uuden Elinvoima-toimialan Kaupunkisisältöjen painopisteet vuodelle 2017. Yhdeksi painopisteeksi valittiin jokaisen kuntalaisen monipuolisen kulttuurin ja liikunnan harrastamisen mahdollistaminen. Matalan kynnyksen osallistumista edistäisi Espoossa vuosina 2014-15 pilotoitu kulttuuripassi.

Kulttuuripassilla parannetaan taloudellisesti tiukassa tilanteessa olevien mahdollisuuksia käyttää itseä kiinnostavia taide- ja kulttuuripalveluja tarjoamalla ilmaisia pääsylippuja. Tausta-ajatuksena on, että kulttuuri ei ole luksusta, vaan kaikkien perusoikeus. Sillä parannetaan elämänlaatua, edistetään terveyttä ja osallisuutta. Samalla tuodaan uusia yleisöjä kulttuuritarjonnan piiriin. Passin tarkoituksena ei ole viedä tilaa maksavilta asiakkailta, vaan ilmaisten lippujen jakamista voidaan rajoittaa. Pilottihankkeessa ilmaislippujen määrän katoksi asetettiin 5 % esitystä kohti.

Kulttuuripassi-verkosto koostuu kulttuuripalvelujen tuottajista ja sosiaalialan toimijoista. Jälkimmäiset jakavat kulttuuripasseja asiakkailleen. Käytäntö on osoittautunut toimivaksi, koska tällöin asiakkaiden tulotietoja ei tarvitse erikseen tarkistaa ja vältetään turha byrokratia. Tämä myös kannustaa asiakkuuteen ja avun hakemiseen.

Kaikki pilottiin osallistuneet olivat kulttuuripassiin todella tyytyväisiä. Sosiaalipuolella sitä pidettiin asiakastyötä tukevana työkaluna. Kulttuuritoimijoille kokeilun positiivinen sivutuote oli täyttöasteen kasvattaminen ilman omaa markkinointia tai taloudellista panostusta. Asiakkaat puolestaan antoivat ylistävää palautetta mahdollisuudesta osallistua tapahtumiin, joihin ei olisi ilman kulttuuripassia ollut varaa mennä.

Parannusehdotuksiakin asiakkailta tuli. Kulttuuripassin piiriin toivottiin lisää nuoria kiinnostavia tapahtumia, rock-klubeja sekä urheilutapahtumia. Lisäksi toivottiin maksutonta liikkumista kulttuuripalvelujen luo, jotta esimerkiksi bussilipun hinta ei muodostuisi esteeksi osallistumiselle.

Tällä hetkellä kulttuuripassista on käynnissä jatkohanke. Tavoitteena on toimintamallin leviäminen koko Suomeen pysyvästi. Yhtenäinen malli mahdollistaisi kulttuuripassin käytön yli kunta- ja maakuntarajojen. Uusia alueita ja organisaatioita siis toivotaan mukaan. Lohja voisi mainiosti olla yksi niistä.


(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Terveisiä Tarlasta!

Tarkastuslautakunnan jäsenyyteni aiheuttaa aika ajoin hämmentyneitä kysymyksiä: Mikä se sellainen lautakunta on? Mitä te siellä oikein teette?

Tarkastuslautakunta on keskusvaalilautakunnan ohella ainoa lakisääteinen lautakunta. Se huolehtii kaupungin tilintarkastusta koskevista valmistelutehtävistä, kuten tekee valtuustolle ehdotuksen tilintarkastajan valinnasta ja tilinpäätöksen hyväksymisestä.

Keskeinen tehtävämme on arvioida valtuuston asettamien tavoitteiden toteutumista. Tällöin katse suunnataan kunnan palvelujen tuloksellisuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Painopiste on talouden tarkastelussa, mutta tärkeää on seurata myös, miten eri toiminnot on järjestetty, koska se vaikuttaa suoraan rahojen riittävyyteen sekä kuntalaisten hyvinvointiin ja kunnan vetovoimaisuuteen.

Arviointi perustuu tarkastuslautakunnan itselleen laatimaan arviointisuunnitelmaan, jossa eri vuosina painotetaan eri asioita sen mukaan, mikä katsotaan kunnan kokonaistilanteen kannalta oleellisimmaksi. Kokouksissa haastattelemme eri toimialojen vastaavia henkilöitä ja teemme vierailuja kentälle, kuten viime keväänä uuteen keskuskeittiöön Köökkiin. Lisäksi Lohjan tarkastuslautakunnan jäsenillä on omat vastuulautakunnat, joiden toimintaa kukin seuraa tarkemmin.

Perinteisesti tarkastuslautakunnan työ tulee näkyväksi arviointikertomuksen kautta. Se julkaistaan keväällä, kun edellisen vuoden tilinpäätös on valmistunut. Laki ei kuitenkaan estä muuttamasta tarkastuslautakunnan toimintaa vuorovaikutteisemmaksi. Tarkastuslautakunnan tekemistä keskeisistä havainnoista voitaisiin hyvin raportoida valtuustolle jo tilikauden aikana, mikä mahdollistaisi korjausliikkeiden tekemisen heti.

Tarkastuslautakunnan laaja työsarka on haastava, mutta mielenkiintoinen. Kun pääsee kuuntelemaan sekä virkamiehiä että poliitikkoja, ymmärrys kumpaakin osapuolta kohtaan lisääntyy. Helppoja ja yksiselitteisiä ratkaisuja ei useinkaan ole. Turhauttavinta tarkastuslautakuntalaisen näkökulmasta on, jos ennakkoarviointi on heikkoa, talousarviot ylitetään vuosi toisensa perään, yhdessä tehdyissä päätöksissä ei pysytä tai asiantuntijoita ei kuunnella.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kulu vai sijoitus?

Pauliina Kaasalainen: Mikä tahansa määriteltävissä oleva joukko (osa teoksesta)

Miltä tuntuu kuulla olevansa taakka ja kuluerä? Syyllinen kestävyysvajeeseen? Sohvalla makaava lusmu tai yhteiskunnan varoja tuhlaileva sairas? Hirveältähän se tuntuu. Se syö naista ja miestä. Vie itsetunnon ja jopa hengen.
       

Jotain tälle eläkeläisiä, opiskelijoita, työttömiä ja pienituloisia kurittavalle puheelle ja toiminnalle pitäisi tehdä. Jonkun pitäisi huutaa kovaan ääneen: -Seis!
       
Päättäjä äänestää leikkausten puolesta, vaikka se sattuu varpaissa asti, koska uskoo, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Tai jättää äänestämättä, koska vaalit ovat tulossa. Vaihtoehdottomuutta tyhjenevien rahakirstujen äärellä hoetaan kuin mantraa eikä kellään ole kivaa. Poliitikkoja uhkaillaan, ääriliikkeet paisuvat ja luvassa on mellakoita, jos suunta ei muutu.
       
Luin taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan yhteen pakolaiseen sijoitettu euro tuottaa hyvin pian kaksi euroa takaisin. Kulusta tuleekin sijoitus tulevaisuuteen. Syntyy kysyntää ja työpaikkoja. Miksei tämä sama muka pätisi työttömiin ja sairaisiin?

Hyvinvointiyhteiskunta ei ole vain kuluja ja velvollisuus, vaan se on huipputuote, johon kannattaa sijoittaa. Se pitää kaikki rattailla ja tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksi.     

Jos muuttaisimme ajattelua niin, että työllisyystoimet, kuntoutus ja opintojen tukeminen olisivat positiivisia asioita, kaikista kansalaisista saataisiin esiin heidän parhaansa. Jos kuntien ja valtioiden onnistumista ei mitattaisikaan ensisijaisesti rahassa, vaan asukkaiden onnellisuudessa ja hyvinvoinnissa, painopiste siirtyisi ihmisläheisempään suuntaan.
       
Olisi irrottauduttava talousmallista, joka pohjautuu jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen, mikä sen lisäksi, että kasvattaa eriarvoistumista, saastuttaa ja kuluttaa luonnonvaroja nopeammin kuin ne uusiutuvat ja maapallo kestää. Ihmisillä ja ympäristöllä on kestokyvyn rajat, joita ei pystytä loputtomiin venyttämään, mutta ihmisten luomia rakenteita voidaan aina muuttaa, jos tahtoa löytyy.

Kurssi kannattaisi muuttaa vielä, kun se pystytään tekemään kauniisti. Rumaa siitä tulee sitten, kun luonnonvarat on käytetty loppuun, rikkaat asuvat bunkkereissaan ja köyhät tappelevat ruuasta, vedestä ja polttoaineesta kuin Mad Maxissa ikään.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Visio Lohjasta kuvataidekaupunkina

Pekka Halonen, 1916

Lohjan museossa käy noin kymmenen ihmistä päivässä. Ei kuulosta kovin kustannustehokkaalta. Salon taidemuseossa eli Veturitallissa puolestaan kävi yli 47000 ihmistä vuonna 2015. Tämä toteutui viidellä henkilötyövuodella. Salossa on pyritty kasvattamaan alueen vetovoimaisuutta taiteen avulla. Samalla museo on nähty taidekasvatuksen ja asukkaiden hyvinvoinnin lisäämisen välineenä.

Kuvitellaanpa, että Lohjan vetovoimatekijöitä ovat tulevaisuudessa luonnon, kirkon ja torin lisäksi Sundmanin museo, Puu-Anttilan taidetalo, Porlan patsaspolku ja Aurlahden taidepaviljonki. Ne houkuttelevat kaupunkiin turisteja ja uusia asukkaita sekä tuovat työpaikkoja, ostajia ja verotuloja. Kuvataide myös yhdistää kaupungin eri alueita ja toimintoja toisiinsa.

Luonto lyö kättä kulttuurille, kun Porlaan on alueen kasveista ja eläimistä kertovien opastaulujen lisäksi sijoitettu luonnonmateriaaleista tehtyjä yhteisötaideteoksia. Patsaspolku johtaa paviljongille, jossa Aurlahti jo syleilee keskustaa ja ohjaa kulkijan koivukujaa pitkin ylös kaupungille. Koivujen rungot on koristeltu käsityöläisten vetämän "Räsystä kuteeksi, kuteesta taiteeksi" -projektin tuotoksilla.

Matkalla torille kulkija pysähtyy tutustumaan museoksi muutettuun Sundmanin keksitehtaaseen. Sen perusnäyttelynä nähdään Lohjan luonnosta innoitusta saaneiden taiteilijoiden, kuten Pekka Halosen, Maija Karman ja Arvid Järnefeltin, töitä.

Lohjan museo, kirkko ja kirjasto muodostavat oman historiallisesti ja arkkitehtonisesti mielenkiintoisen kokonaisuutensa yhdessä taiteilijoiden ja käsityöläisten työ- ja galleriatiloiksi kunnostetun Puu-Anttilan kanssa. Oheistoimintoina uusissa taidetiloissa järjestetään konsertteja, työpajoja ja kursseja. Ne tarjoavat tiloja myös kokousten ja juhlien järjestämiselle.

Visiota voisi jatkaa miettimällä, miten tyhjeneviä tehdastiloja hyödynnettäisiin. Entäpä, jos tänä kesänä aloittanut kulttuuribussi kierrättäisi yleisöä viikottain Sammatin Taidenavetalle ja taiteilijoiden työpajoihin? Olisiko Tytyrin kaivosmuseonkaan kehittäminen yhdistettynä tähän muuhun enää niin utopistinen hanke?

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Tositelevisiosta hyvinvointia?

Asetuinpa eräänä iltana sohvalle kanavasurffailemaan. Päädyin seuraamaan ohjelmaa lievästi liikaa massaa vyötärölleen keränneestä pariskunnasta, jonka rakkauselämäkin oli väljähtynyt. Läski, elämänhallinnan menettäminen ja onnellisuuden puute oli kyseenalaisesti rinnastettu. Mitään ahdistavaa sosiaalipornoa ei kuitenkaan seuraavan tunnin aikana ollut luvassa, vaan paria saapui ohjaamaan parempaan ja terveellisempään elämään ohjelman timmi juontajapari. Jos läski sulaisi uudella ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla, pääpari pääsisi unelmiensa lomalle Thaimaaseen. Vähäisempi senttien karistaminen vyötäröltä oikeuttaisi vain kaupunkilomaan Euroopassa.
       
Pariskunnan ponnisteluja seuratessani siirryin sohvalta lattialle venyttelemään. Hei, tämähän toimii, ajattelin. Tosi-tv onkin kansanterveystyötä! Todennäköisesti se myös ajaa asiansa paremmin kuin sormella osoitteleva kuivakas valistustyö.
       
Keksin heti toisenkin esimerkin: on paljon helpompi ymmärtää syrjäytyneiden tai muuten marginaalissa elävien elämää katsomalla Arman Alizadin uutta sarjaa Täällä Pohjantähden alla  kuin lukemalla Valtioneuvoston tiedotteita kestävyysvajeesta tai tilastoja tuloerojen kasvusta. Tositelevisiossa pääsemme tirkistelemään tavallisten ihmisten aitoja tunteita ja eläytymään oli kyseessä sitten muodonmuutosteemainen laihdutusohjelma tai dokumentaarinen tositelevisio, kuten Pohjantähden alla.
       
Ihan näin viattomana en kuitenkaan tositelevision valtavaa suosiota ja lukemattomia formaatteja pidä. Wikipedia luettelee melkein 150 Suomessa esitettyä tositelevisio-ohjelmaa. Samaan aikaan, kun elämme tositelevision kulta-aikaa, teemme poliittisia päätöksiä, jotka heikentävät sosiaaliturvaa. On kuvaavaa, että taannoisen asunnottomasta kertovan dokumentin seurauksena kyseiselle asunnottomalle, jonka tilanteesta nousi lööppejä hetken ravistellut kohu, löytyi ohjelman myötä asunto ja tukea. Tieto varmasti lohdutti asunnottoman surkeaan tilanteeseen eläytyneitä katsojia - mutta entä ne tuhannet muut asunnottomat?

Kaikille ei riitä paikkaa tositelevisiossa eikä kaikkien pitäisi joutuakaan "myymään" ongelmiaan tv-kanaville apua saadakseen. Luulen, että jokainen avuntarvitsija kaikista mieluiten ottaisi vastaan ihan puhdasta pätäkkää, mutta vastikkeellisen sosiaaliturvan hengessä rahan eteen on jotain tehtäväkin - jos ei muuta, niin jumpattava tv-kameroiden edessä. Suomen tv-kanavilla ei ole varaa rakentaa kokonaisia taloja kovia kokeneille, kuten Atlantin takaisilla tv-kanavilla, mutta vauvansänkyjä, trendikkäitä kuntoiluvälineitä ja matkoja sentään jaellaan tuotesijoittelua ja sponsorimatkatoimiston nimen mainitsemista unohtamatta.
       
Useat tositelevisiot julistavat sanomaa, että ihminen voi omalla uutteruudellaan vaikuttaa elämäänsä, tehdä siitä paremman. Mitä enemmän ponnistelet sitä suuremman palkinnon saat!Kuulostaako tutulta? Minun korvissani se kuulostaa kovin amerikkalaiselta: kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaa länsimainen ihminen pystyy sinnikkäästi yrittämällä rikastumaan ja elämään hyvää elämää. Mutta kun se ei sittenkään mene niin. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat eikä samat kohtalot. Syystä tai toisesta rahattomaksi ajautuneella asunnottomalla ei mitenkään voi olla samoja mahdollisuuksia kuin rikkailla tai edes kohtuullisesti toimeentulevilla vakiasujilla.

Raha ei saisi ratkaista kaikkea. Pelkkiä taloustilastoja tuijottamalla ja numeroita paperilla siirtelemällä ihminen niiden takana unohtuu. Suosittelen siis poliitikoille tositelevision katsomista ja siihen eläytymistä "kainalot hikoillen", kuten entinen opettajani, mediatutkija Veijo Hietala kertoo tekevänsä, vaikka on tutkinut tositelevisiota jo kaksi vuosikymmentä. Jos me tavalliset kansalaiset parannamme elintapojamme, poliitikot voisivat kasvattaa empatiakykyään ja todellisuudentajuaan tositelevision avulla.

(Kolumnista on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kaiken huippu

En ole koskaan sitonut itseäni kettingeillä metsätyökoneisiin, kiivennyt arktisella alueella kyntävään öljynporauslauttaan tai ollut syömälakossa liito-oravien takia. Minussa ei ole sankariainesta. Silti kuulun siihen ihmisryhmään, jota moititaan takertumisesta lillukanvarsiin. Ihmisethän tulevat ensin, sitten vasta ympäristö, lillukat ja pörriäiset.

Ympäristöpolitiikka on kuitenkin myös sosiaalipolitiikkaa. Ympäristö on resurssi, jonka riittävyys vaikuttaa laajasti ihmisten hyvinvointiin. Ilmastonmuutos seurauksineen lisää tuloeroja, kurjistaa kurjimpia ja leventää railoa heidän ja rikkaimman väestönosan välillä. Kun luonnonvarat hupenevat, niitä ei riitä kaikille. Kysyntä ylittää tarjonnan ja alati kohoavat hinnat verottavat erityisesti vähävaraisia. Köyhien määrä kasvaa. Eikä tämä tarkoita vain kehitysmaiden absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella eläviä, vaan se koskee myös länsimaiden köyhiä. Pienistä tuloista kuluu yhä suurempi osa välttämättömyyksiin, kuten ruokaan ja bensan hinnan nousun myötä työmatkoihin - myös Suomessa.

NASA on rahoittanut tutkimuksen, joka selvitteli syitä viimeisen 5000 vuoden aikana tapahtuneille sivilisaatioiden romahduksille. Sen mukaan kaksi keskeistä tekijää ovat olleet luonnonvarojen liikakäyttö ja epätasaisesti jakautunut varallisuus. Tuloksen perusteella ennustetaan, että nykyinen sivilisaatiomme saattaa romahtaa jopa parissa vuosikymmenessä, jos jatkamme samalla ympäristön kantokyvyn ylittämisen ja epätasa-arvon tiellä. Tutkimusta on jo ehditty syyttää pelon lietsomisesta ja siihen vetoavia ympäristöfanaatikoiksi. Ilmeistä kuitenkin on, että nykymeno heikentää entisestään edellytyksiämme tarjota kaikille maapallon asukkaille edes kohtuulliset elinolot.

Kaikkein köyhimmät maat tuottavat vain pari prosenttia maailman kokonaispäästöistä. He kuitenkin kärsivät seurauksista kaikista eniten. Yli puolet kehitysmaiden köyhistä elää ekologisesti herkillä alueilla, kuten vuoristossa, suurten jokien suistoalueilla tai kuivien aavikoiden läheisyydessä. Tilanteesta tekee traagisen se, että kehitysmaissa jopa 90 prosenttia ansiotulosta perustuu maa- ja metsätalouteen, kalastukseen, metsästykseen ja matkailuun. Ilmaston lämpenemisen aiheuttamat tulvat, myrskyt, aavikoituminen ja pohjaveden pilaantuminen tuhoavat elinkeinot, mikä pahentaa aliravitsemuksen ja sairauksien kurimusta.

Luonnonkatastrofit ja kehitysmaiden köyhyys ovat helppoja ymmärtää, mutta niin kaukaisia asioita, että tekoihin siirtyminen omassa elämässä on haastavaa. Kun elintason lasku ei vielä kosketa jokapäiväistä elämää, elintapojen muuttaminen ei tunnu tarpeelliselta. On romanttista istua vapaaehtoisesti kynttilänvalossa ja rentouttavaa paeta hektistä arkea mökille, jossa ei ole sähköpattereita eikä juoksevaa vettä. Romantiikka kuitenkin karisee, jos mukavuudesta pitäisi luopua pysyvästi.

Ihminen on siitä kummallinen otus, että sille täytyy jatkuvasti muistuttaa asioista, jotka heikentävät sen lyhytkestoista nautintoa. Olemme varsin hedonistinen laji, jopa oman parhaamme vastaisesti. Joskus mietin opimmeko mitään ennen kuin on täysin pakko. Tai vasta sitten kun on liian myöhäistä. Syömme epäterveellisesti, saastutamme, kulutamme, liikumme liian vähän, poltamme kynttilää molemmista päistä. Puhekyky säilyy, kirjoittamistaito pysyy, osaamme jopa ajaa pyörällä, kun olemme taidon kerran opetelleet. Mutta tajuammeko ilmastonmuutoksen riskejä ennen kuin öljyn hinnan nousu on kohottanut sähkön hinnan kymmenkertaiseksi ja Euroopan rannikot peittyvät veden alle napajäätiköiden sulamisen takia?

Kansainvälisen energiajärjestön IAEA:n mukaan perinteisen öljyntuotannon huippu on saavutettu jo vuonna 2006. Fossiilisten polttoaineiden tupruttelu ilmakehään näyttää silti lisääntyvän niin kauan kuin raaka-ainetta riittää perinteisen öljyn lisäksi öljyhiekan ja -liuskeen sekä hiilen eri muodoissa, vaikka haitat ovat kaikkien tiedossa. Tiedetään myös, että uusiutuvan energian lisääminen jarruttaisi tehokkaimmin ilmastonmuutosta. Päävastuu isoista linjoista on valtioilla, kansainvälisillä yhteisöillä, päättäjillä ja teollisuudella, joihin yksilö voi parhaiten vaikuttaa poliittisella aktiivisuudella ja muuttamalla kulutustottumuksiaan. Jos ei usko yksittäisen ihmisen toiminnan vaikutuksiin, voisi asiaa harkita harjoituksena. Meillä ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa ympärivuorokautiseen 20 asteen lämpötilaan asunnoissa ja raaka-aineet, joita tarvitaan elektroniikan ja kodinkoneiden valmistamiseen, ehtyvät. Kierrätyksestä ja energiansäästöstä tulee pakkoja.

Öljyhuippu (peak oil) eli se ajankohta, jona öljyntuotanto saavuttaa huippunsa ja kääntyy laskuun, ei ole ainoa huippu, joka meillä on edessämme. Tulevaisuudessa saavutamme yleisen luonnonvarojen huipun (peak everything), josta eteenpäin kaikkien luonnonvarojen tuotanto laskee. Kun samaan aikaan maapallon väkimäärä jatkaa räjähdysmäistä kasvuaan, ajaudumme pahimpien ennusteiden mukaan kaaokseen ja veriseen taisteluun elintilasta ja resursseista. Se olisi varmasti jo kaiken huippu.

Sanotaan, että suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Mutta entäs jos valot sammutetaan? Onko pimeässä helpompi nähdä? Tätä voi kokeilla ensi lauantaina 29.3. osallistumalla kansainväliseen Earth Hour -tapahtumaan. Klo 20.30 - 21.30 paikallista aikaa sammutetaan valot ilmastotietoisuuden lisäämisen puolesta. Tavoitteena on vaikuttaa ihmisten energiankulutustottumuksiin pysyvästi, vaikka jo tällä yhden tunnin tempauksella on konkreettisia vaikutuksia. Kun Earth Hour järjestettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2009, se säästi sähköä noin 100 megawattituntia eli noin 30 000 ihmisen pikkukaupungin verran.


(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Tavarataivas vai laatikkoähky?

Päätin kolme kuukautta sitten vaihtaa asuntoa. Siitä lähtien jokainen päivä onkin ollut suuri ihmetyksen aihe. Miten ihmisellä, joka pyrkii välttämään ostamista, voi olla näin järjettömästi tavaraa?

Olen yrittänyt myydä ja jaella, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan nurkat täynnä. Tuttavapiirissä tavallisin vastaus on ollut tuskainen parahdus: "Ei meille mahdu, meillä on itselläkin liikaa." Olen sitten kantanut ylimääräisiä kierrätyskeskukseen, siskon lapsille ja askartelumateriaaliksi koululle. Vielä muuttopäivänä yksi kodittomaksi jäämässä ollut pöytä päätyi muuttofirman konttoriin ja minä huokasin helpotuksesta: siitäkin päästiin.

Kuluttajatutkimuskeskus teki vuonna 2010 selvityksen Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjetit. Sen mukaan yhden lapsiperheen tavaroiden tarve on yhteensä noin 300 kpl. Luku sisältää kotitalouskoneet, elektroniikan, astiat, tekstiilit, siivousvälineet, työkalut ja huonekalut. Kun mukaan lasketaan vaatteet sekä lyhytkestoiset tarvikkeet, kuten wc-paperit, suodatinpussit, pesuaineet ja paristot, päästään yhteensä noin tuhanteen tavaraan. Silti keskimääräisessä kotitaloudessa on noin 10 000 tavaraa.

Ero välttämättömyyden ja todellisuuden välillä on huima. Lisäksi tarve on eräiden tavaroiden kohdalla kyseenalainen. Onko kaikilla välttämättä oltava tulostin, neljä päiväpeittoa, hiuslakkaa, ripsiväri ja kokovartalopeili? Pitkälti nämä tarpeet ovat kulttuurin ja markkinoinnin tuottamia. Tekevätkö tavarat meidät oikeasti onnellisiksi ja tyytyväisiksi? Mainostoimistojen ja markkinointiosastojen tehtävä on ainakin saada meidät uskomaan, että näin on.

Keskellä tavara-ahdinkoani katsoin Petri Luukkaisen dokumentin Tavarataivas, jossa elokuvan tekijä pakkaa koko omaisuutensa varastoon ja antaa itselleen luvan hakea sieltä vuoden aikana vain yhden tavaran päivässä. Elokuvan alussa on yö ja alaston Luukkainen juoksee talvisessa Helsingissä hakeakseen ensimmäisen tavaran, joka on talvitakki. Opimme, että talvitakkia voi käyttää muun muassa makuupussina ja pyyhkeenä. Kun jalat työntää hihoihin, lämmöneristys on paras kylmällä lattialla nukkuessa.

Dokumentin edetessä materiaa tärkeämmiksi nousevat läheiset ihmiset, rakkaus, terveys ja retket luontoon. Viesti on ennalta-arvattava, mutta myös meitä kaikkia koskettava. Lopussa tekijä toteaa, että sadalla tavaralla tulee ihan hyvin toimeen ja 300 tavaraa on jo oikein mukava tilanne.
Tämän tiedon valossa perheeni tuhansien tavaroiden pakkaaminen tuntui entistä rasittavammalta. Kaksikymmentä kertaa muuttaneelle ihmiselle sen ei luulisi olevan ongelma, mutta ei siihen totu, rutinoituu korkeintaan.

Tällä hetkellä vierelläni kohoaa laatikkovuori, joka onneksi madaltuu päivä päivältä. Kaikelle näyttäisi löytyvän jokin kolo uudessa kodissa. Yksi esine jopa puuttuu, nimittäin tv-taso. Se löytyy kuluttajatutkimuksen "tarpeellisten tavaroiden" listalta, mutta olen tähän asti tullut oikein hyvin toimeen ilman. Nyt aion sellaisenkin kapistuksen hankkia, koska televisio ei mahdu enää kirjoja pursuilevaan kirjahyllyyni. Ekologista omatuntoani kesyttääkseni katson kuitenkin ensin kierrätyskeskuksesta, kirpputoreilta ja Kierrätän Lohjalla -facebooksivuilta ennen kuin lähden koluamaan huonekaluliikkeitä.

Tv-tason hankinnan jälkeen aion palata kuriin ja järjestykseen ja noudattaa jälleen kohtuuden ohjelmaani. Hankintahimon iskiessä kysyn itseltäni, tarvitsenko todella kyseessä olevan tavaran ja onko minulla kenties ennestään jokin lähes vastaava, jota voisin käyttää samaan tarkoitukseen vähän tuunaamalla. Ehjän tavaran tilalle en osta uutta, vaikka se olisi vanhanaikainen. Tästä säännöstä voin tosin poiketa silloin, jos esimerkiksi kodinkone on kammottava energiasyöppö tai turvallisuusriski.

Vielä olisi otettava käyttöön yksi hyvä konsti hillitä tavaran kertymistä eli uuden esineen tullessa taloon laittaa vastaavasti yksi turha esine kiertoon. Jos laittaisi yhtä tavaraa kohti kaksi aina sivuun, seuraava muutto voisi sujua kepoisammin ja ilman useita kymmeniä pahvilaatikoita ja tavaraähkyä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kun kotimetsä katosi

Metsätyökoneen valot heittävät valokiilan makuuhuoneeni ikkunaan. Vrow, sanoo kone, ja rysäyttää männyn varvikkoon. Kello on seitsemän aamulla. Lasken nopeasti: neljä yötä jouluun. Kipaisen tarkistamaan, ovatko takapihalla asustavat kanit hengissä - ne kun ovat herkkiä otuksia ja saattavat aika pienestäkin saada sydänkohtauksen. Hengissä ovat, mutta tutisevat peloissaan eivätkä ruokakuppiin kiikuttamani porkkananpalat maistu. Seuraavaksi tarkistan edellispäivien postit, mutta tuloksetta: tälläkään kertaa asukkaita ei ole millään lailla tiedotettu alkavista töistä.

Tämä asunto on jaksanut yllättää. Jo pelkästään makuuhuoneen ikkunan takana on tapahtunut kummia useita kertoja ennen metsätyökonettakin. Eräänä kauniina kesäaamuna siellä seisoi mies vesiletkun kanssa ja ruiski rännejä. Ruiski siinä samalla ikkunatkin, mutta ei valitettavasti puhtaammiksi. Mitään etukäteen ilmoittamatta tietenkin. Onneksi en ollut järjestänyt brunssia takapihalle juuri sinä aamuna. Samainen hemmo talloi naapurin kukkapenkit. Miten lienee käynyt toisen naapurin puhtaiden pyykkien?

Rauhoittelen kaneja, laitan aamuteetä hautumaan ja yritän suhtautua tilanteeseen kuin eläisin Markku Pölösen elokuvassa. Pian puhelimeni jo soi. "Oletko jo huomannut?", kysyy naapuritaloyhtiön tuttu aktiivi. "No vaikea oli olla huomaamatta, kun heräsin ryskeeseen." "Oletko kuullut mitään uutta?" "No en yhtään mitään. Viimeisimmän tietoni mukaan kylmäasema rakennetaan kevättalvella ja sitä ennen piti rakennusluvan hakemisen yhteydessä järjestää asukkaiden kuuleminen." Selviää, että vaikkei rakennuslupaa olekaan vielä haettu, maisemointilupa on jo saatu. Metsä kaatuu vauhdilla ja pian takaoveltani näkyy Vappulantie. Vedän verhot eteen joulunpyhiksi. Taitaa tulla läpihuutojuttu siitä rakennusluvastakin.

Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tulin katsomaan tulevaa kotiani, asuntoa esitteli minulle vanhempi rouva, jonka esittelypuhe ei ollut kovin mairitteleva: "Tuohon takapihalle tulee huoltoasema." Soitin tietenkin asuntoyhtiöön kyselläkseni asiasta, mutta sieltä ei juurikaan tietoa herunut. Tuttu poliitikko sai minut vakuutettua, että koko hanke on jäissä, koska asukkaat ovat siitä valittaneet. Että tuskin siihen edes löytyy yrittäjää. Minä tyhmä uskoin. Seuraavaksi luinkin asiasta Länsi-Uusimaasta viime syksynä: kylmäasemalle on löytynyt yrittäjä eikä hyväksytylle kaavalle voisi enää mitään. Asukkaiden olisi pitänyt reagoida silloin, kun kaava oli esillä. Siis vuonna 2006.

Naapurustossa tekemäni kyselykierros paljastaa, että nykyisissä asukkaissa on vain muutamia, jotka asuivat alueella jo silloin. Selvisi sekin, että mitään asukkaiden kuulemista ei ollut järjestetty. Miten siis asukkaat olisivat voineet tietää kaavasta tai edes kaavoitusprosessista? Miten he olisivat osanneet valittaa siitä? Kaupungin edustajan mukaan vastuu kuulemisista on isännöitsijöillä, joille tiedot vireillä olevista kaavoista ja rakennusluvista lähetetään.

"Asukaslähtöisyys" ei voine tarkoittaa sitä, että kaupungin jokaisella taloyhtiöllä on oltava asukasedustaja päivystämässä Monkolassa siltä varalta, että esille asetetaan kaava, joka saattaa koskea omaa asuinympäristöä. Oman taloyhtiöni isännöitsijä ei voi jälkikäteen muuta kuin levitellä käsiään: tämä ei ole hänen vastuullaan, koska kaava on vahvistettu edellisen isännöitsijän aikaan. Sitä paitsi taloyhtiössä ei ollut silloin toimivaa asukasyhdistystä. Anteeksi mitä? Jos ei ole asukasyhdistystä, lakisääteiset kuulemisetko voidaan ohittaa?

Taloyhtiön kokouksessa vallitsee tappiomieliala: jos lähtisimme hakemaan oikeutta puutteellisten kuulemisten perusteella, häviäisimme jutun todennäköisesti kuitenkin. Naapuritaloyhtiöstä puolestaan vastataan, että yhtiöllä ei ollut huomautettavaa kyseisestä asemakaavamuutoksesta. Niin, eihän yhtiö muutoksen kanssa eläkään, vaan asukkaat!

Keskeinen asumisviihtyvyystekijä on nyt poissa. Takametsä, jossa koirat ovat tavanneet tuttujaan ja lapset harrastaneet maastopyöräilyä ja rakentaneet majoja, korvataan asvalttiparkkipaikalla, kylmäasemalla ja autonpesulalla. Kaavan mukaan terassiltani tuijotellaan parin vuoden sisällä kaksikerroksisen toimistorakennuksen seinää. Mutta se tuijottelija on joku muu kuin minä. Ihmettelen, kuka muukaan suostuu jatkuviin vastikkeiden ja vuokrien korotuksiin, jos asukkaiden toiveilla ja viihtyvyydellä on näin vähän väliä. Tämä ei ainakaan edusta sitä asuntopolitiikkaa, jolla Lohjalle houkutellaan lisää veronmaksajia.

Olo on vähän kuin olisi lähdössä evakkoon. Kiire ei onneksi ole lähdön kanssa, mutta kaikkea ei voi ottaa mukaan. Lehmänkantturan tilalla on kaksi pulskaa kania, joita ei ole tarkoituskaan paistaa eikä laittaa rukkasiksi. Sitä paitsi matka uuteen paikkaan taittuu lämpimillä autoilla eikä ole vaaraa, että kukaan nääntyisi nälkään tai joutuisi synnyttämään tien poskeen. Mutta kyllä minä silti vähän enemmän odotin. Sitä asukaslähtöisyyttä.

(Kolumni on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Unelma onnellisesta päätöksenteosta

Valtuustosali. Ilta tummuu ikkunoiden takana, mutta sisällä on valoisan riehakas tunnelma. Eri ryhmien edustajat taputtelevat toisiaan selkään ja virkamiehiä ylistetään monisanaisesti. Taas on tehty liuta päätöksiä, joihin kaikki ovat tyytyväisiä. Erilaiset näkökulmat on otettu huomioon eikä kukaan koe jääneensä keskustelujen ulkopuolelle. Lopuksi kaikki rientävät onnellisina koteihinsa.

Hetkinen. Ei tämä ole uskottava alkukohtaus jutulleni. Mutta kaunis päämäärä se voisi olla.

Länsi-Uusimaa uutisoi joitakin viikkoja sitten Itä-Suomen yliopistossa teetetystä tutkimuksesta, jonka mukaan valtaosa luottamushenkilöistä kokee, että tietoa ja tilastoja hallitsevilla viranhaltijoilla on kunnissa liikaa valtaa. Viranhaltijat puolestaan pitävät päättäjien tietoja ja sitoutumista kunnan strategiaan vähäisinä.

Selvästikään tieto ei aina kohtaa päätöksentekoa ja arvostuksessa on puutteita puolin ja toisin. Lisäksi kuralla oleva talous aiheuttaa päätöksentekoprosesseihin kiirettä ja pakkoa. Sovituissa aikatauluissa tietenkin pitäisi pysyä, mutta eikö muutaman kuukauden viivytys maksa itsensä takaisin, jos päätökset tehdään harkinnan ja eri vaihtoehtojen avoimen punnitsemisen pohjalta? Kun tieto kulkee ja prosessit ovat hallittuja, viivytyksiäkin tulee vähemmän. 

Piskuisessa Bhutanissa, joka sijaitsee Himalajan vuoristossa Kiinan ja Intian välissä, on ollut jo 30 vuotta käytössä kansalaisten onnellisuutta mittaava indeksi, `bruttokansanonnellisuus´. Kuninkaan toimesta mittaristo on sidottu perustuslakiin. Se on jaettu kymmeniin osa-alueisiin, kuten henkiseen kasvuun, oman ajan käyttöön, vuorovaikutukseen ja hyvään hallintotapaan. Jokaiselle osa-alueelle on määritelty tavoitteet ja niitä mitataan numeerisilla ja laadullisilla indikaattoreilla sekä kansalaistutkimuksilla.

Vaikka näin laajaa ja yhtenäistä hyvinvointimittaristoa ei meillä Suomessa vielä olekaan, askelia sitä kohti kuitenkin otetaan. Puhutaan arvopohjaisesta päätöksenteosta ja kansalaisten onnellisuudesta politiikan onnistumisen mittarina. Bruttokansantuote ei enää pelkästään riitä.

Kuntaliitto on jo pari vuotta sitten hyväksynyt suosituksen “vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa päätöksenteossa”. Sen perusidea on, että aina selvitetään useita eri päätösvaihtoehtoja, joiden vaikutuksia arvioidaan etukäteen. Vähimmäisvaatimus on, että valmistellun esityksen rinnalla esitetään nollavaihtoehto eli kerrotaan, mitä tapahtuu, jos olemassa oleva tilanne ei muutu mitenkään. 

Päätösvaihtoehtoja tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti - kuntalaisten, ympäristön, kuntaorganisaation ja henkilöstön sekä talouden näkökulmasta. Jako on hyvin lähellä Bhutanin bruttokansanonnellisuuden neljää perustekijää: kestävää taloudellista kasvua, luonnon monimuotoisuutta, sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita. 

Suosituksen tueksi on laadittu opas, joka tarjoaa työkalun kunta- ja toimialakohtaisen arvioinnin kehittämistä varten. Se kertoo, mitä asioita valmistelevan virkamiehen olisi huomioitava päätösesitystä tehdessään. Samoja asioita luottamushenkilön tulisi punnita ennen päätöksentekoa. 

Eri toimialoilta löytyy lisäksi tutkimus- ja tilastotietoa, jota voidaan hyödyntää arvioinnin painopisteiden ja seurantamittarien määrittelemisessä. Esimerkiksi lakisääteisesti kerran valtuustokaudessa laadittavalle hyvinvointikertomukselle on olemassa valmis sähköinen formaatti, joka Lohjallakin on otettu käyttöön.

Ennakkoarvioinnin kehittäminen konkretisoi kunnan stratetegiaa ja selkeyttää yhteisiä tavoitteita virkamiehille ja luottamushenkilöille. Jälkikäteisarviointikin on helpompaa, kun tiedetään, mitä arvioidaan. Jos prosessi on julkinen, sivutuotteena saadaan asukkaiden suurempi luottamus politiikkaan. Kuntalaisten on helpompi ymmärtää ns. huonojen päätösten taustat silloin, kun hyviä päätöksiä ei ole mahdollista tehdä. Tämä vähentää valitusten määrää. Läpinäkyvämpi päätöksentekoprosessi on myös linjassa Lohjan strategian ykkösarvon eli avoimuuden kanssa.​

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)