Tavarataivas vai laatikkoähky?

Päätin kolme kuukautta sitten vaihtaa asuntoa. Siitä lähtien jokainen päivä onkin ollut suuri ihmetyksen aihe. Miten ihmisellä, joka pyrkii välttämään ostamista, voi olla näin järjettömästi tavaraa?

Olen yrittänyt myydä ja jaella, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan nurkat täynnä. Tuttavapiirissä tavallisin vastaus on ollut tuskainen parahdus: "Ei meille mahdu, meillä on itselläkin liikaa." Olen sitten kantanut ylimääräisiä kierrätyskeskukseen, siskon lapsille ja askartelumateriaaliksi koululle. Vielä muuttopäivänä yksi kodittomaksi jäämässä ollut pöytä päätyi muuttofirman konttoriin ja minä huokasin helpotuksesta: siitäkin päästiin.

Kuluttajatutkimuskeskus teki vuonna 2010 selvityksen Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjetit. Sen mukaan yhden lapsiperheen tavaroiden tarve on yhteensä noin 300 kpl. Luku sisältää kotitalouskoneet, elektroniikan, astiat, tekstiilit, siivousvälineet, työkalut ja huonekalut. Kun mukaan lasketaan vaatteet sekä lyhytkestoiset tarvikkeet, kuten wc-paperit, suodatinpussit, pesuaineet ja paristot, päästään yhteensä noin tuhanteen tavaraan. Silti keskimääräisessä kotitaloudessa on noin 10 000 tavaraa.

Ero välttämättömyyden ja todellisuuden välillä on huima. Lisäksi tarve on eräiden tavaroiden kohdalla kyseenalainen. Onko kaikilla välttämättä oltava tulostin, neljä päiväpeittoa, hiuslakkaa, ripsiväri ja kokovartalopeili? Pitkälti nämä tarpeet ovat kulttuurin ja markkinoinnin tuottamia. Tekevätkö tavarat meidät oikeasti onnellisiksi ja tyytyväisiksi? Mainostoimistojen ja markkinointiosastojen tehtävä on ainakin saada meidät uskomaan, että näin on.

Keskellä tavara-ahdinkoani katsoin Petri Luukkaisen dokumentin Tavarataivas, jossa elokuvan tekijä pakkaa koko omaisuutensa varastoon ja antaa itselleen luvan hakea sieltä vuoden aikana vain yhden tavaran päivässä. Elokuvan alussa on yö ja alaston Luukkainen juoksee talvisessa Helsingissä hakeakseen ensimmäisen tavaran, joka on talvitakki. Opimme, että talvitakkia voi käyttää muun muassa makuupussina ja pyyhkeenä. Kun jalat työntää hihoihin, lämmöneristys on paras kylmällä lattialla nukkuessa.

Dokumentin edetessä materiaa tärkeämmiksi nousevat läheiset ihmiset, rakkaus, terveys ja retket luontoon. Viesti on ennalta-arvattava, mutta myös meitä kaikkia koskettava. Lopussa tekijä toteaa, että sadalla tavaralla tulee ihan hyvin toimeen ja 300 tavaraa on jo oikein mukava tilanne.
Tämän tiedon valossa perheeni tuhansien tavaroiden pakkaaminen tuntui entistä rasittavammalta. Kaksikymmentä kertaa muuttaneelle ihmiselle sen ei luulisi olevan ongelma, mutta ei siihen totu, rutinoituu korkeintaan.

Tällä hetkellä vierelläni kohoaa laatikkovuori, joka onneksi madaltuu päivä päivältä. Kaikelle näyttäisi löytyvän jokin kolo uudessa kodissa. Yksi esine jopa puuttuu, nimittäin tv-taso. Se löytyy kuluttajatutkimuksen "tarpeellisten tavaroiden" listalta, mutta olen tähän asti tullut oikein hyvin toimeen ilman. Nyt aion sellaisenkin kapistuksen hankkia, koska televisio ei mahdu enää kirjoja pursuilevaan kirjahyllyyni. Ekologista omatuntoani kesyttääkseni katson kuitenkin ensin kierrätyskeskuksesta, kirpputoreilta ja Kierrätän Lohjalla -facebooksivuilta ennen kuin lähden koluamaan huonekaluliikkeitä.

Tv-tason hankinnan jälkeen aion palata kuriin ja järjestykseen ja noudattaa jälleen kohtuuden ohjelmaani. Hankintahimon iskiessä kysyn itseltäni, tarvitsenko todella kyseessä olevan tavaran ja onko minulla kenties ennestään jokin lähes vastaava, jota voisin käyttää samaan tarkoitukseen vähän tuunaamalla. Ehjän tavaran tilalle en osta uutta, vaikka se olisi vanhanaikainen. Tästä säännöstä voin tosin poiketa silloin, jos esimerkiksi kodinkone on kammottava energiasyöppö tai turvallisuusriski.

Vielä olisi otettava käyttöön yksi hyvä konsti hillitä tavaran kertymistä eli uuden esineen tullessa taloon laittaa vastaavasti yksi turha esine kiertoon. Jos laittaisi yhtä tavaraa kohti kaksi aina sivuun, seuraava muutto voisi sujua kepoisammin ja ilman useita kymmeniä pahvilaatikoita ja tavaraähkyä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kun kotimetsä katosi

Metsätyökoneen valot heittävät valokiilan makuuhuoneeni ikkunaan. Vrow, sanoo kone, ja rysäyttää männyn varvikkoon. Kello on seitsemän aamulla. Lasken nopeasti: neljä yötä jouluun. Kipaisen tarkistamaan, ovatko takapihalla asustavat kanit hengissä - ne kun ovat herkkiä otuksia ja saattavat aika pienestäkin saada sydänkohtauksen. Hengissä ovat, mutta tutisevat peloissaan eivätkä ruokakuppiin kiikuttamani porkkananpalat maistu. Seuraavaksi tarkistan edellispäivien postit, mutta tuloksetta: tälläkään kertaa asukkaita ei ole millään lailla tiedotettu alkavista töistä.

Tämä asunto on jaksanut yllättää. Jo pelkästään makuuhuoneen ikkunan takana on tapahtunut kummia useita kertoja ennen metsätyökonettakin. Eräänä kauniina kesäaamuna siellä seisoi mies vesiletkun kanssa ja ruiski rännejä. Ruiski siinä samalla ikkunatkin, mutta ei valitettavasti puhtaammiksi. Mitään etukäteen ilmoittamatta tietenkin. Onneksi en ollut järjestänyt brunssia takapihalle juuri sinä aamuna. Samainen hemmo talloi naapurin kukkapenkit. Miten lienee käynyt toisen naapurin puhtaiden pyykkien?

Rauhoittelen kaneja, laitan aamuteetä hautumaan ja yritän suhtautua tilanteeseen kuin eläisin Markku Pölösen elokuvassa. Pian puhelimeni jo soi. "Oletko jo huomannut?", kysyy naapuritaloyhtiön tuttu aktiivi. "No vaikea oli olla huomaamatta, kun heräsin ryskeeseen." "Oletko kuullut mitään uutta?" "No en yhtään mitään. Viimeisimmän tietoni mukaan kylmäasema rakennetaan kevättalvella ja sitä ennen piti rakennusluvan hakemisen yhteydessä järjestää asukkaiden kuuleminen." Selviää, että vaikkei rakennuslupaa olekaan vielä haettu, maisemointilupa on jo saatu. Metsä kaatuu vauhdilla ja pian takaoveltani näkyy Vappulantie. Vedän verhot eteen joulunpyhiksi. Taitaa tulla läpihuutojuttu siitä rakennusluvastakin.

Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tulin katsomaan tulevaa kotiani, asuntoa esitteli minulle vanhempi rouva, jonka esittelypuhe ei ollut kovin mairitteleva: "Tuohon takapihalle tulee huoltoasema." Soitin tietenkin asuntoyhtiöön kyselläkseni asiasta, mutta sieltä ei juurikaan tietoa herunut. Tuttu poliitikko sai minut vakuutettua, että koko hanke on jäissä, koska asukkaat ovat siitä valittaneet. Että tuskin siihen edes löytyy yrittäjää. Minä tyhmä uskoin. Seuraavaksi luinkin asiasta Länsi-Uusimaasta viime syksynä: kylmäasemalle on löytynyt yrittäjä eikä hyväksytylle kaavalle voisi enää mitään. Asukkaiden olisi pitänyt reagoida silloin, kun kaava oli esillä. Siis vuonna 2006.

Naapurustossa tekemäni kyselykierros paljastaa, että nykyisissä asukkaissa on vain muutamia, jotka asuivat alueella jo silloin. Selvisi sekin, että mitään asukkaiden kuulemista ei ollut järjestetty. Miten siis asukkaat olisivat voineet tietää kaavasta tai edes kaavoitusprosessista? Miten he olisivat osanneet valittaa siitä? Kaupungin edustajan mukaan vastuu kuulemisista on isännöitsijöillä, joille tiedot vireillä olevista kaavoista ja rakennusluvista lähetetään.

"Asukaslähtöisyys" ei voine tarkoittaa sitä, että kaupungin jokaisella taloyhtiöllä on oltava asukasedustaja päivystämässä Monkolassa siltä varalta, että esille asetetaan kaava, joka saattaa koskea omaa asuinympäristöä. Oman taloyhtiöni isännöitsijä ei voi jälkikäteen muuta kuin levitellä käsiään: tämä ei ole hänen vastuullaan, koska kaava on vahvistettu edellisen isännöitsijän aikaan. Sitä paitsi taloyhtiössä ei ollut silloin toimivaa asukasyhdistystä. Anteeksi mitä? Jos ei ole asukasyhdistystä, lakisääteiset kuulemisetko voidaan ohittaa?

Taloyhtiön kokouksessa vallitsee tappiomieliala: jos lähtisimme hakemaan oikeutta puutteellisten kuulemisten perusteella, häviäisimme jutun todennäköisesti kuitenkin. Naapuritaloyhtiöstä puolestaan vastataan, että yhtiöllä ei ollut huomautettavaa kyseisestä asemakaavamuutoksesta. Niin, eihän yhtiö muutoksen kanssa eläkään, vaan asukkaat!

Keskeinen asumisviihtyvyystekijä on nyt poissa. Takametsä, jossa koirat ovat tavanneet tuttujaan ja lapset harrastaneet maastopyöräilyä ja rakentaneet majoja, korvataan asvalttiparkkipaikalla, kylmäasemalla ja autonpesulalla. Kaavan mukaan terassiltani tuijotellaan parin vuoden sisällä kaksikerroksisen toimistorakennuksen seinää. Mutta se tuijottelija on joku muu kuin minä. Ihmettelen, kuka muukaan suostuu jatkuviin vastikkeiden ja vuokrien korotuksiin, jos asukkaiden toiveilla ja viihtyvyydellä on näin vähän väliä. Tämä ei ainakaan edusta sitä asuntopolitiikkaa, jolla Lohjalle houkutellaan lisää veronmaksajia.

Olo on vähän kuin olisi lähdössä evakkoon. Kiire ei onneksi ole lähdön kanssa, mutta kaikkea ei voi ottaa mukaan. Lehmänkantturan tilalla on kaksi pulskaa kania, joita ei ole tarkoituskaan paistaa eikä laittaa rukkasiksi. Sitä paitsi matka uuteen paikkaan taittuu lämpimillä autoilla eikä ole vaaraa, että kukaan nääntyisi nälkään tai joutuisi synnyttämään tien poskeen. Mutta kyllä minä silti vähän enemmän odotin. Sitä asukaslähtöisyyttä.

(Kolumni on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Unelma onnellisesta päätöksenteosta

Valtuustosali. Ilta tummuu ikkunoiden takana, mutta sisällä on valoisan riehakas tunnelma. Eri ryhmien edustajat taputtelevat toisiaan selkään ja virkamiehiä ylistetään monisanaisesti. Taas on tehty liuta päätöksiä, joihin kaikki ovat tyytyväisiä. Erilaiset näkökulmat on otettu huomioon eikä kukaan koe jääneensä keskustelujen ulkopuolelle. Lopuksi kaikki rientävät onnellisina koteihinsa.

Hetkinen. Ei tämä ole uskottava alkukohtaus jutulleni. Mutta kaunis päämäärä se voisi olla.

Länsi-Uusimaa uutisoi joitakin viikkoja sitten Itä-Suomen yliopistossa teetetystä tutkimuksesta, jonka mukaan valtaosa luottamushenkilöistä kokee, että tietoa ja tilastoja hallitsevilla viranhaltijoilla on kunnissa liikaa valtaa. Viranhaltijat puolestaan pitävät päättäjien tietoja ja sitoutumista kunnan strategiaan vähäisinä.

Selvästikään tieto ei aina kohtaa päätöksentekoa ja arvostuksessa on puutteita puolin ja toisin. Lisäksi kuralla oleva talous aiheuttaa päätöksentekoprosesseihin kiirettä ja pakkoa. Sovituissa aikatauluissa tietenkin pitäisi pysyä, mutta eikö muutaman kuukauden viivytys maksa itsensä takaisin, jos päätökset tehdään harkinnan ja eri vaihtoehtojen avoimen punnitsemisen pohjalta? Kun tieto kulkee ja prosessit ovat hallittuja, viivytyksiäkin tulee vähemmän. 

Piskuisessa Bhutanissa, joka sijaitsee Himalajan vuoristossa Kiinan ja Intian välissä, on ollut jo 30 vuotta käytössä kansalaisten onnellisuutta mittaava indeksi, `bruttokansanonnellisuus´. Kuninkaan toimesta mittaristo on sidottu perustuslakiin. Se on jaettu kymmeniin osa-alueisiin, kuten henkiseen kasvuun, oman ajan käyttöön, vuorovaikutukseen ja hyvään hallintotapaan. Jokaiselle osa-alueelle on määritelty tavoitteet ja niitä mitataan numeerisilla ja laadullisilla indikaattoreilla sekä kansalaistutkimuksilla.

Vaikka näin laajaa ja yhtenäistä hyvinvointimittaristoa ei meillä Suomessa vielä olekaan, askelia sitä kohti kuitenkin otetaan. Puhutaan arvopohjaisesta päätöksenteosta ja kansalaisten onnellisuudesta politiikan onnistumisen mittarina. Bruttokansantuote ei enää pelkästään riitä.

Kuntaliitto on jo pari vuotta sitten hyväksynyt suosituksen “vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa päätöksenteossa”. Sen perusidea on, että aina selvitetään useita eri päätösvaihtoehtoja, joiden vaikutuksia arvioidaan etukäteen. Vähimmäisvaatimus on, että valmistellun esityksen rinnalla esitetään nollavaihtoehto eli kerrotaan, mitä tapahtuu, jos olemassa oleva tilanne ei muutu mitenkään. 

Päätösvaihtoehtoja tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti - kuntalaisten, ympäristön, kuntaorganisaation ja henkilöstön sekä talouden näkökulmasta. Jako on hyvin lähellä Bhutanin bruttokansanonnellisuuden neljää perustekijää: kestävää taloudellista kasvua, luonnon monimuotoisuutta, sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita. 

Suosituksen tueksi on laadittu opas, joka tarjoaa työkalun kunta- ja toimialakohtaisen arvioinnin kehittämistä varten. Se kertoo, mitä asioita valmistelevan virkamiehen olisi huomioitava päätösesitystä tehdessään. Samoja asioita luottamushenkilön tulisi punnita ennen päätöksentekoa. 

Eri toimialoilta löytyy lisäksi tutkimus- ja tilastotietoa, jota voidaan hyödyntää arvioinnin painopisteiden ja seurantamittarien määrittelemisessä. Esimerkiksi lakisääteisesti kerran valtuustokaudessa laadittavalle hyvinvointikertomukselle on olemassa valmis sähköinen formaatti, joka Lohjallakin on otettu käyttöön.

Ennakkoarvioinnin kehittäminen konkretisoi kunnan stratetegiaa ja selkeyttää yhteisiä tavoitteita virkamiehille ja luottamushenkilöille. Jälkikäteisarviointikin on helpompaa, kun tiedetään, mitä arvioidaan. Jos prosessi on julkinen, sivutuotteena saadaan asukkaiden suurempi luottamus politiikkaan. Kuntalaisten on helpompi ymmärtää ns. huonojen päätösten taustat silloin, kun hyviä päätöksiä ei ole mahdollista tehdä. Tämä vähentää valitusten määrää. Läpinäkyvämpi päätöksentekoprosessi on myös linjassa Lohjan strategian ykkösarvon eli avoimuuden kanssa.​

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Työtä hyvinvoinnin ehdoilla

Miltähän tuntuisi mennä tekemään ilmaiseksi työtä, josta joku toinen saa palkkaa? Tai motivoisiko haravoida puistoa, jossa ei ole mitään haravoitavaa? Näitä mietin, kun peruspalveluministeri Paula Risikon idea vastikkeellisesta työttömyyskorvauksesta julkaistiin.

Minua potkii aiheen pariin myös vanhentunut väite, että Vihreät olisi yhden asian puolue. Vihreillä on ainoana puolueena ajantasainen sosiaalipoliittinen ohjelma Keskustapuoleen ohella. Ohjelman teemoja puitiin viikonlopun mittaisessa koulutustilaisuudessa, jossa puhuivat mm. vihreät sosiaalipolitiikan asiantuntijat Heikki Hiilamo ja Osmo Soininvaara. 

Molempien mukaan työttömien aktivointi sinänsä on hyvä asia, mutta velvoitetyö toimisi juuri päinvastoin. Hiilamo näkee siinä vaaran, että oikeita työpaikkoja menetetään velvoitetöille, jolloin köyhien määrä vain kasvaa. Koska tämä vältetään vain teettämällä täysin hyödyttömiä töitä, velvoitetyössä on Soininvaaran mukaan simputuksen riski. Aktivointitoimiin sidotut myös työllistyvät huonommin kuin muut työttömät. Auki olevia kysymyksiä ovat lisäksi velvoitetyöläisten vakuutukset, työterveys, matkakorvaukset ja lastenhoito.

Eliniän odotetta pidetään keskeisenä hyvinvoinnin mittarina. Suomessa eliniän odote on 1990-luvun laman jälkeen kasvanut kaikkien muiden väestöryhmien paitsi köyhimpien keskuudessa. Lisäksi eliniän odotteen ero kasvoi pieni- ja suurituloisten välillä huomattavasti 1980-luvun lopusta 2000-luvun loppuun mennessä. Naisilla ero kasvoi neljästä vuodesta seitsemään vuoteen, miehillä seitsemästä vuodesta 12,5 vuoteen. Toisin sanoen köyhät kuolevat yhä nuorempina rikkaisiin verrattuna.

Tuloerojen kasvu nakertaa suomalaista hyvinvointivaltiota. Työmarkkinat puolestaan ovat keskeisin tekijä tuloerojen muodostumisessa. Hyvinvointivaltio rakennettiin sotien jälkeen täystyöllisyyden varaan. Nyt työelämä jakaa ihmiset. Jos et pärjää työmarkkinoilla, olet ulkona lähes kaikesta. Kyse ei ole pelkästään rahan ansaitsemisesta, vaan myös sosiaalisesta asemasta. Työn kautta ihminen kokee osallisuutta ja arvostusta. Se myös takaa autonomisen aseman yhteiskunnassa. Harvassa ovat ne “tatut”, jotka haluavat elää tukien varassa.

Soininvaara totesi alustuksessaan: “Passiivinen rahanjako on lähellä heitteillejättöä.” Vihreiden ajamassa perustulossa ei olekaan kyse passivoinnista, vaan ennen kaikkea työnteon helpottamisesta. Kun kannustinloukut ja byrokratia vähenevät, erilaisten pätkätöiden vastaanottaminen helpottuu vähentäen suoraan köyhyyttä ja lisäten hyvinvointia. Myös yksityisyrittäjien asema paranee. Kaikenlainen työnteon lisääminen puolestaan lisää verotuloja ja ostovoimaa. Perustulolla voidaan siis muodostaa positiivisten vaikutusten kehä.

Keskeinen syy, miksi Vihreät lähti hallitukseen oli, että hallitusneuvotteluissa saatiin kaikkien köyhimpien perusturvaa korotettua 100 eurolla. Lisäksi saatiin mukaan kirjaus, että hallitus parantaa työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista. Työttömät ovat nyt saamassa suojaosuudet asumistukeen ja työmarkkinatukeen eli he voivat tienata vähän tulojen vaikuttamatta tukiin. Asumistuessa summa on 300 € kuuden kuukauden ajan, työmarkkinatuessa 400 € ilman aikarajaa. Seuraavaksi sama periaate pitäisi saada koskemaan myös eläkeläisiä.

Tällaisilla keinoilla luodaan ihmisille aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa työnteolla omaan hyvinvointiinsa. Ne eivät myöskään syö toisten työpaikkoja eivätkä johda kahtiin työmarkkinoihin, joissa osa porukasta tekee työtä ja saa siitä palkkaa, osa tekee palkatta, jotta ansaitsisi oikeuden olla osa yhteiskuntaa. 

On myös lyhytnäköistä laittaa työttömät maksamaan tilanteesta, johon työmarkkinat ovat ajautumassa. YLE uutisoi 11.10.2013, että puolet nykyisistä työpaikoista on katoamassa, koska ne voidaan korvata roboteilla. Onko senkin jälkeen vielä niin, että vain työssäkäyvä puolikas ihmiskuntaa saa nauttia hyvinvoinnista ja loput ajetaan köyhyyteen tai orjan asemaan? Eikö se olisi sinetti paluulle sääty-yhteiskuntaan? 

Vihreät lähtevät ohjelmissaan siitä, että kaikilla pitää olla samat edut ja mahdollisuudet. Kyse on sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kaikilla ei ole yhtä hyviä terveydellisiä ja sosiaalisia lähtökohtia. Yhteiskunnan tehtävä on edelleen paikata tätä eriarvoisuutta eikä lisätä sitä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Köyhyydestä SOMAan

Oletko koskaan seisonut kaupan hedelmätiskillä viimeinen pennonen kourassasi ja yrittänyt etsiä niin pientä omenaa, johon kolikkosi riittäisi? Minä olen. Kovin kauan sitä ei kehtaa tehdä. Noin viidennen omenan kohdalla yleensä luovuttaa ja lähtee kaupasta hedelmien tuoksun yllyttämän nälän kurniessa vatsassa. Opiskeluvuosina tuollaista tapahtui muutamankin kerran.

Oikea köyhyys ei ole tilapäistä rahapulaa eikä se johdu uusista keittiönkaapeista tai veneen ostamisesta. Se on jatkuva ja näköalaton tila, josta ei ole ulospääsyä. Se tarkoittaa valinnanvapauden ja hallinnan tunteen menettämistä, sellaisen ihmisyyden kaventumista, jollaisena me länsimaissa ihmisyyden hahmotamme. Yksilönvapaus, mahdollisuus päättää omasta elämästään ja tehdä valintoja, jotka parantavat elämänlaatua, puuttuvat tai ainakin heikentyvät. Kaikki rahat menevät välttämättömään elämiseen, ruokaan ja asumiseen, jos riittävät niihinkään. 

Köyhyys on myös periytyvää. Se on riippuvuutta yhteiskunnan hyväntahtoisuudesta tukien muodossa. Se nakertaa itsetuntoa, pahimmassa tapauksessa elämänhalua. Se pakottaa jäämään kotiin juhlista ja tapahtumista sekä estää kutsumasta ystäviä kylään, koska ei ole mitään, mitä tarjota vieraille. Köyhyys hävettää, syrjäyttää ja masentaa. Köyhyys ja sairastelevuus kulkevat käsi kädessä. Köyhien lapsia kiusataan enemmän kuin esim. ulkomaalaisia. 

Kotitalous lasketaan pienituloiseksi, jos se jää alle 60 % koko väestön mediaanitulosta. Esimerkiksi yhden aikuisen taloudessa tämä tarkoittaa alle 1140 €:n, yhden aikuisen ja kahden lapsen taloudessa n. 2000 €:n kuukausituloja. Koko Suomen väestöstä pienituloisia on 13 %. Reilun 47700 asukkaan Lohjalla köyhyys koskettaa siis yli 6000 ihmistä. Lisäksi Uudenmaan liiton tilastojen mukaan lohjalaisista n. 19 % saa toimeentulotukea. Tämä tarkoittaa yli 9000 ihmistä ja määrä on nousussa. Valtaosa heistä on nuoria ja yksinasuvia. Kolme pienituloisinta ryhmää ovat opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset.

Pätkätyön vastaanottaminen pudottaa pienituloisimpien ryhmien tukia jopa euro eurosta ja aiheuttaa uuden paperisodan. Juuri tehty hallituksen päätös työttömyysturvan ja asumistuen suojaosista on vain pieni askel oikeaan suuntaan. Rakenteissa on vieläkin sellaisia syvään juurtuneita oletuksia kuin että köyhät ovat laiskoja tai että he eivät yritä tarpeeksi. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin halukas tekemään paljonkin oman tilanteensa parantamiseksi, jos siihen vain on mahdollisuus.

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kirjoittaa kirjassaan Uusi hyvinvointivaltio (2011) SOMA:sta eli sosiaalisten mahdollisuuksien politiikasta. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan painopisteen siirtämistä eri syistä jaettavista tuista sellaisiin investointeihin, joilla tukiverkon varaan putoaminen estetään. Tällöin sosiaalipolitiikkaa ei nähdä kustannuksena, vaan tuotantovoimana, joka lisää taloudellista kasvua, työllisyyttä ja tehokkuutta. Se tarkoittaa myös tukiverkosta irti pyristelemisen helpottamista eli että passiivinen tukien nostaminen on kannattamattomampaa kuin aktiivisuus, josta nykyinen järjestelmä rankaisee. Kummallisin esimerkki tältä kesältä oli vapaaehtoisena ja palkatta kahvin kaatamisesta kiinni jäänyt työtön, jolta valokuvan perusteella evättiin hänelle kuuluvat tuet. 

Sivistysvaltion mittarina pidetään, kuinka se kohtelee kaikista heikoimmassa asemassa olevia. Lähes kaikesta pitää nyt säästää, mutta vain ajatuksiltaan köyhä valtio tai kunta vie pienituloisilta kolmannen sektorin avun ja harrastusmahdollisuudet. Köyhälle uimahallikin saattaa olla liian kallis, jos pääsymaksu on pois ruokarahoista. 

On edullisempaa esim. ylläpitää luontopolkuja kuin maksaa huonosti voivien köyhien terveydenhuollosta. On myös kaukonäköisempää taata lapsille ja nuorille hyvä koulutus ja kouluruoka, ilmaista vapaa-ajan toimintaa ja kokoontumispaikkoja sekä panostaa nuorten työllistämiseen kuin jäädä odottamaan, kuinka moni heistä myöhemmin tarvitsee kalliita erityispalveluita - ja jää erilaisten tukien varaan. 

SOMA katsoo pidemmälle kuin yhteen tai kahteen hallituskauteen ja tämänhetkiseen taloustilanteeseen. Sillä köyhyyden periytymisen kierre voidaan katkaista.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras -palstalla)

​

Olipa kerran...

Olipa kerran suloinen prinsessa ja komea prinssi. Satumaisten sattumien kautta he tapasivat ja halusivat jakaa elämänsä toistensa kanssa. Kuten saduissa aina, kuningas laittoi heidän rakkautensa testiin. “Säästetään”, kuningas jyrähti ja laittoi parin taistelemaan hirviötä vastaan ilman puolta valtakuntaa, kultaa ja kameleita. 

Hirviön nimi oli Kela. Se kuului pahamaineisten Kannustinloukku-nimisten hirviöiden heimoon, joka ei säästänyt edes rakastavaisia, perheitä eikä lapsia.

Tässä kohtaa tarinaa on syytä romauttaa loputkin pilvilinnan tornit, koska tosiasiassa sadun prinssi ja prinsessa olivat kuninkaansa hylkimiä rampoja eivätkä enää edes nuoria. Naimisiinmeno tarkoittaisi heille köyhyyttä - eikä todellakaan siksi, että he olisivat halunneet kalliit satuhäät, vaan koska yhteiselämä leikkaisi heidän saamiaan tukia sadoilla euroilla kuukaudessa.

Sekä prinssi että prinsessa olivat eläköityneet iässä, jossa valtaosa ihmisistä luo uraa ja lyhentää asuntolainaa. Heille ei ollut ehtinyt kertyä korkeita työeläkkeitä saati omaisuutta, johon turvata. Kerrottakoon tässä kohtaa, että kumpikaan ei ollut aiheuttanut sairauttaan itse päihteillä tai muilla holtittomuuksilla. Molemmat olivat voimavaransa ylittäen yrittäneet viimeiseen asti pysyä rattailla töitä tehden ja opiskellen.

Kumpikin sai matalan työeläkkeen lisäksi kansaneläkettä ja asumistukea. Tavatessaan he elivät tahoillaan kädestä suuhun lähes kaikesta säästäen. Kahden asunnon ylläpito alkoi tuntua järjettömältä, koska prinssi ja prinsessa halusivat olla koko ajan yhdessä. He ryhtyivät etsimään yhteistä asuntoa. Viikkokausia he tekivät laskelmia. Kela-hirviön alamaiset auttoivat parhaansa mukaan, mutta eivät mahtaneet mitään Kelan säädöksille ja määräyksille. 

Kävi ilmi, että jos prinssi ja prinsessa muuttaisivat yhteen asumaan, molempien kansaneläkkeestä leikattaisiin siivu toisen eläkkeen takia. Lisäksi he saisivat asumistukea suhteessa paljon vähemmän yhteiseen asuntoon kuin kahteen erilliseen asuntoon. Kaiken kruunaisi lasten tuloihin kohdistuva Kelan saksilonkero, joka veisi 100 € lapsilisistä. 

Prinssin ja prinssin yhteenmuutto ei pienentäisi ruokakuluja - koska ei ollut mistä pienentää. Yhden asunnon ylläpitokulut sentään olisivat pienemmät kuin kahden, mutta tämä ei riittäisi korvaamaan tulojen roimaa pudotusta. Tilannetta eivät suinkaan helpottaneet pilviin karanneet asuntojen hinnat ja vuokra-asuntojen puute. Lasten kulut eivät yhteenmuutosta myöskään pienenisi. 

Kuningas näytti rakastavan keskituloisia, ei jo valmiiksi köyhyysrajalla kitkuttelevia. Kela oli armollinen vain niille pariskunnille, joiden toisella osapuolella oli kunnon tulot. Oletettiin, että prinssi saapui valkoisella ratsulla ja alkoi elättää prinsessaa ja tämän lapsia. 

Sairaudet ja eläkeläisyys eivät saisi rajoittaa ihmisen mahdollisuutta parisuhteeseen ja perhe-elämään oli tämä prinsessa tai rampa. Tukijärjestelmän pitäisi kannustaa yhteisasumiseen, jotta puolikäytössä olevia vuokra-asuntoja vapautuisi markkinoille. Kuinka moni tilastojen sinkku onkaan oikeasti kahden vuokra-asunnon ja erillään asumisen loukussa elävä pienituloinen? 

Kansaneläkkeen määrään eivät vaikuta puolison palkkatulot, mutta eläketulot vaikuttavat. Mallissa otetaan kaikista köyhimmiltä, koska kansaneläkettä saa vain silloin, kun työeläke jää alle takuueläkerajan. Tämän vuoden alusta puolison tulot eivät ole vaikuttaneet työmarkkinatuen määrään. Sama periaate on saatava koskemaan myös muita tukia oli puolison tulojen laji mikä tahansa.

Tässä sadussa ei ole onnellista loppua: ei tullut juhannushäitä. Prinssi ja prinsessa eivät muuttaneet yhteen, koska heidän taloutensa olisi kaatunut. He eivät myöskään uskaltaneet mennä naimisiin, koska pelkäsivät puolisoiden välisen elatusvelvollisuuden supistavan tuloja, vaikka he asuisivat edelleen erillään. Rakkaus kaiken voittaa - paitsi ei Kelan leikkuria.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​

Konelapsia vai touhutaaperoita?

Esikoinen lähti innosta posket punaisina metsään repussaan retkikirves ja puukko. Vaikka vannotinkin häntä olemaan varovainen ja mieleeni hiipi uhkakuvia katkenneista peukaloista ja tikkejä vaativista haavoista, olin riemuissani. Kymmenkesäiselle vintiölle on luonnollisempaa - ja useissa tapauksissa myös kehittävämpää - juosta metsissä ja vuolla taikasauvoja kuin istua hiljaa sisällä kuuntelemassa opettajaa tai pelaamassa tietokone- ja konsolipelejä. 

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi luonnostaan uteliaat ja liikkuvat lapset pakotetaan tuntikausiksi arkipäivisin istumaan paikoillaan koulussa. Kun he viimein oppivat tavoille, alkaa syyllistäminen liikkumisen vähyydestä ja kiinnostuksen puutteesta. Se on mielestäni vähän sama asia kuin kieltäisi lasta opettelemasta lukemaan silloin, kun oma mielenkiinto asiaan herää. Luontaista uteliaisuutta ja liikkumishalua pitäisi sen sijaan ruokkia. 

Lukemattomat tutkimukset osoittavat, että liikunta, itse tekeminen ja luonto aktivoivat aivoja tehokkaammin kuin passiivinen kuuntelu, tietokoneruudun tuijottaminen tai rakennettu ympäristö. Taideaineet kehittävät tunne-elämän taitoja, mikä puolestaan edistää uusien asioiden omaksumista ja luovaa asioiden yhdistelyä. Metodejakin riittää, mutta peruskoulu on ottanut niitä omakseen melko varovaisesti.

Koulu on toki edennyt ison askeleen kohti ilmaisunvapautta ja osallistavuutta peruskoulun alkutaipaleesta 1970-luvulla, mutta perusasetelma on silti edelleen sama - opettaja syöttää tietoa, lapset vastaanottavat sitä. Lisäksi opetus suosii tyttöjä, joille koulun vaatima “kiltteys” on biologisesti luonnollisempaa. Asetelman kruunaavat erilaisia hilavitkuttimia kauppaavat laite- ja pelivalmistajat. Lapset kytketään entistä pienempinä sähkövimpaimiin, jotka vetoavat teknisen luonteensa vuoksi enemmän poikiin. Niiden äärellä villeimmätkin saadaan hiljaisiksi. 

Tieto on yhä pienempien lasten saatavilla nettikännyköiden ja tietokoneiden kautta. Tunneäly heillä ei kuitenkaan ole sen kummempi kuin kunkin iänmukaiseen kehitystasoon kuuluu. Voisiko se jopa olla heikompi kuin niillä lapsilla, jotka saivat kasvaa ilman infoähkyä? Netin tarjoama triviatieto ei korvaa sivistystä ja kykyä prosessoida uutta tietoa syvällisesti. Pelkällä olemassaolollaan se heikentää muistia, koska kaikenhan voi aina tarkistaa sen pohjattomasta informaatiokaivosta. 

Teknologiauskovaiset vaativat kouluihin uusinta tietotekniikkaa, vaikka niissä on huutava pula perusresursseista: kynistä, kumeista, kirjoista ja askartelumateriaaleista. Viime kädessä pulaa on myös aikuisista, kun luokkakoot ovat suuria ja valtaosa erityisoppilaista on sijoitettu tavallisiin luokkiin. Koneet eivät korvaa tätä puutetta.

Tietokoneiden ja muiden teknisten apuvälineiden kautta koulut joutuvat samaan tekniikan uudistamiskierteeseen, johon työpaikat - ja useat yksittäiset ihmiset - ovat jo joutuneet. Tekniikka vanhenee, on saatava uutta, tulee yhteensopivuusongelmia ja epätasa-arvoisuutta koulujen ja kuntien välillä. Jälkeen jää lisääntyvä määrä tekniikkaromua, jonka kierrätys on vielä ihan lapsenkengissä. 

Minun pieni metsänkävijäni sai käsiinsä sotapelin, jota onnistui pelaamaan salaa aikuisilta. Muksuilla on näköjään käsittämättömät taidot ohittaa jopa aikuisten laittamia käyttörajoituksia, mutta ei riittävää itsesuojeluvaistoa. En olisi siis huolissani lasten tietokoneosaamisesta. Sen sijaan olen huolissani heidän tunneosaamisestaan ja aloitekyvystään, halustaan tehdä itse asioita ihan tässä reaalimaailmassa. 

 

Hidastaakseni kauhuskenaariota lapsista tietotekniikan jatkeina ajattelin rajoittaa oman jälkikasvuni koneiden käyttöä entisestään kesäloman ajaksi. Sadepäivinä voi toki pelailla, mutta mieluummin lautapelejä. Luvassa on lisäksi ikkunanpesua, leipomista, marjojen poimimista, istutuslaatikoiden rakentamista, uimista, laavuretkiä ja kotona oleilua. Tylsistyminen luo oivaa pohjaa halulle tehdä itse jotain. Sanonta, että vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä, on mielestäni erinomainen tässäkin. Maailma ei aina ole parin klikkauksen päässä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​