Päätin kolme kuukautta sitten vaihtaa asuntoa. Siitä lähtien jokainen
päivä onkin ollut suuri ihmetyksen aihe. Miten ihmisellä, joka pyrkii
välttämään ostamista, voi olla näin järjettömästi tavaraa?
Olen yrittänyt myydä ja jaella, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan
nurkat täynnä. Tuttavapiirissä tavallisin vastaus on ollut tuskainen
parahdus: "Ei meille mahdu, meillä on itselläkin liikaa." Olen sitten
kantanut ylimääräisiä kierrätyskeskukseen, siskon lapsille ja
askartelumateriaaliksi koululle. Vielä muuttopäivänä yksi kodittomaksi
jäämässä ollut pöytä päätyi muuttofirman konttoriin ja minä huokasin
helpotuksesta: siitäkin päästiin.
Kuluttajatutkimuskeskus teki vuonna 2010 selvityksen Mitä eläminen
maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjetit. Sen mukaan yhden
lapsiperheen tavaroiden tarve on yhteensä noin 300 kpl. Luku sisältää
kotitalouskoneet, elektroniikan, astiat, tekstiilit, siivousvälineet,
työkalut ja huonekalut. Kun mukaan lasketaan vaatteet sekä
lyhytkestoiset tarvikkeet, kuten wc-paperit, suodatinpussit, pesuaineet
ja paristot, päästään yhteensä noin tuhanteen tavaraan. Silti
keskimääräisessä kotitaloudessa on noin 10 000 tavaraa.
Ero välttämättömyyden ja todellisuuden välillä on huima. Lisäksi tarve
on eräiden tavaroiden kohdalla kyseenalainen. Onko kaikilla välttämättä
oltava tulostin, neljä päiväpeittoa, hiuslakkaa, ripsiväri ja
kokovartalopeili? Pitkälti nämä tarpeet ovat kulttuurin ja markkinoinnin
tuottamia. Tekevätkö tavarat meidät oikeasti onnellisiksi ja
tyytyväisiksi? Mainostoimistojen ja markkinointiosastojen tehtävä on
ainakin saada meidät uskomaan, että näin on.
Keskellä tavara-ahdinkoani katsoin Petri Luukkaisen dokumentin
Tavarataivas, jossa elokuvan tekijä pakkaa koko omaisuutensa varastoon
ja antaa itselleen luvan hakea sieltä vuoden aikana vain yhden tavaran
päivässä. Elokuvan alussa on yö ja alaston Luukkainen juoksee talvisessa
Helsingissä hakeakseen ensimmäisen tavaran, joka on talvitakki. Opimme,
että talvitakkia voi käyttää muun muassa makuupussina ja pyyhkeenä. Kun
jalat työntää hihoihin, lämmöneristys on paras kylmällä lattialla
nukkuessa.
Dokumentin edetessä materiaa tärkeämmiksi nousevat läheiset ihmiset,
rakkaus, terveys ja retket luontoon. Viesti on ennalta-arvattava, mutta
myös meitä kaikkia koskettava. Lopussa tekijä toteaa, että sadalla
tavaralla tulee ihan hyvin toimeen ja 300 tavaraa on jo oikein mukava
tilanne.
Tämän tiedon valossa perheeni tuhansien tavaroiden pakkaaminen tuntui
entistä rasittavammalta. Kaksikymmentä kertaa muuttaneelle ihmiselle sen
ei luulisi olevan ongelma, mutta ei siihen totu, rutinoituu
korkeintaan.
Tällä hetkellä vierelläni kohoaa laatikkovuori, joka onneksi madaltuu
päivä päivältä. Kaikelle näyttäisi löytyvän jokin kolo uudessa kodissa.
Yksi esine jopa puuttuu, nimittäin tv-taso. Se löytyy
kuluttajatutkimuksen "tarpeellisten tavaroiden" listalta, mutta olen
tähän asti tullut oikein hyvin toimeen ilman. Nyt aion sellaisenkin
kapistuksen hankkia, koska televisio ei mahdu enää kirjoja pursuilevaan
kirjahyllyyni. Ekologista omatuntoani kesyttääkseni katson kuitenkin
ensin kierrätyskeskuksesta, kirpputoreilta ja Kierrätän Lohjalla
-facebooksivuilta ennen kuin lähden koluamaan huonekaluliikkeitä.
Tv-tason hankinnan jälkeen aion palata kuriin ja järjestykseen ja
noudattaa jälleen kohtuuden ohjelmaani. Hankintahimon iskiessä kysyn
itseltäni, tarvitsenko todella kyseessä olevan tavaran ja onko minulla
kenties ennestään jokin lähes vastaava, jota voisin käyttää samaan
tarkoitukseen vähän tuunaamalla. Ehjän tavaran tilalle en osta uutta,
vaikka se olisi vanhanaikainen. Tästä säännöstä voin tosin poiketa
silloin, jos esimerkiksi kodinkone on kammottava energiasyöppö tai
turvallisuusriski.
Vielä olisi otettava käyttöön yksi hyvä konsti hillitä tavaran
kertymistä eli uuden esineen tullessa taloon laittaa vastaavasti yksi
turha esine kiertoon. Jos laittaisi yhtä tavaraa kohti kaksi aina
sivuun, seuraava muutto voisi sujua kepoisammin ja ilman useita kymmeniä
pahvilaatikoita ja tavaraähkyä.
(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)
perjantai 14. helmikuuta 2014
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Kun kotimetsä katosi
Metsätyökoneen valot heittävät valokiilan makuuhuoneeni ikkunaan. Vrow, sanoo kone, ja rysäyttää männyn varvikkoon. Kello on seitsemän aamulla. Lasken nopeasti: neljä yötä jouluun. Kipaisen tarkistamaan, ovatko takapihalla asustavat kanit hengissä - ne kun ovat herkkiä otuksia ja saattavat aika pienestäkin saada sydänkohtauksen. Hengissä ovat, mutta tutisevat peloissaan eivätkä ruokakuppiin kiikuttamani porkkananpalat maistu. Seuraavaksi tarkistan edellispäivien postit, mutta tuloksetta: tälläkään kertaa asukkaita ei ole millään lailla tiedotettu alkavista töistä.
Tämä asunto on jaksanut yllättää. Jo pelkästään makuuhuoneen ikkunan takana on tapahtunut kummia useita kertoja ennen metsätyökonettakin. Eräänä kauniina kesäaamuna siellä seisoi mies vesiletkun kanssa ja ruiski rännejä. Ruiski siinä samalla ikkunatkin, mutta ei valitettavasti puhtaammiksi. Mitään etukäteen ilmoittamatta tietenkin. Onneksi en ollut järjestänyt brunssia takapihalle juuri sinä aamuna. Samainen hemmo talloi naapurin kukkapenkit. Miten lienee käynyt toisen naapurin puhtaiden pyykkien?
Rauhoittelen kaneja, laitan aamuteetä hautumaan ja yritän suhtautua tilanteeseen kuin eläisin Markku Pölösen elokuvassa. Pian puhelimeni jo soi. "Oletko jo huomannut?", kysyy naapuritaloyhtiön tuttu aktiivi. "No vaikea oli olla huomaamatta, kun heräsin ryskeeseen." "Oletko kuullut mitään uutta?" "No en yhtään mitään. Viimeisimmän tietoni mukaan kylmäasema rakennetaan kevättalvella ja sitä ennen piti rakennusluvan hakemisen yhteydessä järjestää asukkaiden kuuleminen." Selviää, että vaikkei rakennuslupaa olekaan vielä haettu, maisemointilupa on jo saatu. Metsä kaatuu vauhdilla ja pian takaoveltani näkyy Vappulantie. Vedän verhot eteen joulunpyhiksi. Taitaa tulla läpihuutojuttu siitä rakennusluvastakin.
Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tulin katsomaan tulevaa kotiani, asuntoa esitteli minulle vanhempi rouva, jonka esittelypuhe ei ollut kovin mairitteleva: "Tuohon takapihalle tulee huoltoasema." Soitin tietenkin asuntoyhtiöön kyselläkseni asiasta, mutta sieltä ei juurikaan tietoa herunut. Tuttu poliitikko sai minut vakuutettua, että koko hanke on jäissä, koska asukkaat ovat siitä valittaneet. Että tuskin siihen edes löytyy yrittäjää. Minä tyhmä uskoin. Seuraavaksi luinkin asiasta Länsi-Uusimaasta viime syksynä: kylmäasemalle on löytynyt yrittäjä eikä hyväksytylle kaavalle voisi enää mitään. Asukkaiden olisi pitänyt reagoida silloin, kun kaava oli esillä. Siis vuonna 2006.
Naapurustossa tekemäni kyselykierros paljastaa, että nykyisissä asukkaissa on vain muutamia, jotka asuivat alueella jo silloin. Selvisi sekin, että mitään asukkaiden kuulemista ei ollut järjestetty. Miten siis asukkaat olisivat voineet tietää kaavasta tai edes kaavoitusprosessista? Miten he olisivat osanneet valittaa siitä? Kaupungin edustajan mukaan vastuu kuulemisista on isännöitsijöillä, joille tiedot vireillä olevista kaavoista ja rakennusluvista lähetetään.
"Asukaslähtöisyys" ei voine tarkoittaa sitä, että kaupungin jokaisella taloyhtiöllä on oltava asukasedustaja päivystämässä Monkolassa siltä varalta, että esille asetetaan kaava, joka saattaa koskea omaa asuinympäristöä. Oman taloyhtiöni isännöitsijä ei voi jälkikäteen muuta kuin levitellä käsiään: tämä ei ole hänen vastuullaan, koska kaava on vahvistettu edellisen isännöitsijän aikaan. Sitä paitsi taloyhtiössä ei ollut silloin toimivaa asukasyhdistystä. Anteeksi mitä? Jos ei ole asukasyhdistystä, lakisääteiset kuulemisetko voidaan ohittaa?
Taloyhtiön kokouksessa vallitsee tappiomieliala: jos lähtisimme hakemaan oikeutta puutteellisten kuulemisten perusteella, häviäisimme jutun todennäköisesti kuitenkin. Naapuritaloyhtiöstä puolestaan vastataan, että yhtiöllä ei ollut huomautettavaa kyseisestä asemakaavamuutoksesta. Niin, eihän yhtiö muutoksen kanssa eläkään, vaan asukkaat!
Keskeinen asumisviihtyvyystekijä on nyt poissa. Takametsä, jossa koirat ovat tavanneet tuttujaan ja lapset harrastaneet maastopyöräilyä ja rakentaneet majoja, korvataan asvalttiparkkipaikalla, kylmäasemalla ja autonpesulalla. Kaavan mukaan terassiltani tuijotellaan parin vuoden sisällä kaksikerroksisen toimistorakennuksen seinää. Mutta se tuijottelija on joku muu kuin minä. Ihmettelen, kuka muukaan suostuu jatkuviin vastikkeiden ja vuokrien korotuksiin, jos asukkaiden toiveilla ja viihtyvyydellä on näin vähän väliä. Tämä ei ainakaan edusta sitä asuntopolitiikkaa, jolla Lohjalle houkutellaan lisää veronmaksajia.
Olo on vähän kuin olisi lähdössä evakkoon. Kiire ei onneksi ole lähdön kanssa, mutta kaikkea ei voi ottaa mukaan. Lehmänkantturan tilalla on kaksi pulskaa kania, joita ei ole tarkoituskaan paistaa eikä laittaa rukkasiksi. Sitä paitsi matka uuteen paikkaan taittuu lämpimillä autoilla eikä ole vaaraa, että kukaan nääntyisi nälkään tai joutuisi synnyttämään tien poskeen. Mutta kyllä minä silti vähän enemmän odotin. Sitä asukaslähtöisyyttä.
(Kolumni on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)
Tämä asunto on jaksanut yllättää. Jo pelkästään makuuhuoneen ikkunan takana on tapahtunut kummia useita kertoja ennen metsätyökonettakin. Eräänä kauniina kesäaamuna siellä seisoi mies vesiletkun kanssa ja ruiski rännejä. Ruiski siinä samalla ikkunatkin, mutta ei valitettavasti puhtaammiksi. Mitään etukäteen ilmoittamatta tietenkin. Onneksi en ollut järjestänyt brunssia takapihalle juuri sinä aamuna. Samainen hemmo talloi naapurin kukkapenkit. Miten lienee käynyt toisen naapurin puhtaiden pyykkien?
Rauhoittelen kaneja, laitan aamuteetä hautumaan ja yritän suhtautua tilanteeseen kuin eläisin Markku Pölösen elokuvassa. Pian puhelimeni jo soi. "Oletko jo huomannut?", kysyy naapuritaloyhtiön tuttu aktiivi. "No vaikea oli olla huomaamatta, kun heräsin ryskeeseen." "Oletko kuullut mitään uutta?" "No en yhtään mitään. Viimeisimmän tietoni mukaan kylmäasema rakennetaan kevättalvella ja sitä ennen piti rakennusluvan hakemisen yhteydessä järjestää asukkaiden kuuleminen." Selviää, että vaikkei rakennuslupaa olekaan vielä haettu, maisemointilupa on jo saatu. Metsä kaatuu vauhdilla ja pian takaoveltani näkyy Vappulantie. Vedän verhot eteen joulunpyhiksi. Taitaa tulla läpihuutojuttu siitä rakennusluvastakin.
Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tulin katsomaan tulevaa kotiani, asuntoa esitteli minulle vanhempi rouva, jonka esittelypuhe ei ollut kovin mairitteleva: "Tuohon takapihalle tulee huoltoasema." Soitin tietenkin asuntoyhtiöön kyselläkseni asiasta, mutta sieltä ei juurikaan tietoa herunut. Tuttu poliitikko sai minut vakuutettua, että koko hanke on jäissä, koska asukkaat ovat siitä valittaneet. Että tuskin siihen edes löytyy yrittäjää. Minä tyhmä uskoin. Seuraavaksi luinkin asiasta Länsi-Uusimaasta viime syksynä: kylmäasemalle on löytynyt yrittäjä eikä hyväksytylle kaavalle voisi enää mitään. Asukkaiden olisi pitänyt reagoida silloin, kun kaava oli esillä. Siis vuonna 2006.
Naapurustossa tekemäni kyselykierros paljastaa, että nykyisissä asukkaissa on vain muutamia, jotka asuivat alueella jo silloin. Selvisi sekin, että mitään asukkaiden kuulemista ei ollut järjestetty. Miten siis asukkaat olisivat voineet tietää kaavasta tai edes kaavoitusprosessista? Miten he olisivat osanneet valittaa siitä? Kaupungin edustajan mukaan vastuu kuulemisista on isännöitsijöillä, joille tiedot vireillä olevista kaavoista ja rakennusluvista lähetetään.
"Asukaslähtöisyys" ei voine tarkoittaa sitä, että kaupungin jokaisella taloyhtiöllä on oltava asukasedustaja päivystämässä Monkolassa siltä varalta, että esille asetetaan kaava, joka saattaa koskea omaa asuinympäristöä. Oman taloyhtiöni isännöitsijä ei voi jälkikäteen muuta kuin levitellä käsiään: tämä ei ole hänen vastuullaan, koska kaava on vahvistettu edellisen isännöitsijän aikaan. Sitä paitsi taloyhtiössä ei ollut silloin toimivaa asukasyhdistystä. Anteeksi mitä? Jos ei ole asukasyhdistystä, lakisääteiset kuulemisetko voidaan ohittaa?
Taloyhtiön kokouksessa vallitsee tappiomieliala: jos lähtisimme hakemaan oikeutta puutteellisten kuulemisten perusteella, häviäisimme jutun todennäköisesti kuitenkin. Naapuritaloyhtiöstä puolestaan vastataan, että yhtiöllä ei ollut huomautettavaa kyseisestä asemakaavamuutoksesta. Niin, eihän yhtiö muutoksen kanssa eläkään, vaan asukkaat!
Keskeinen asumisviihtyvyystekijä on nyt poissa. Takametsä, jossa koirat ovat tavanneet tuttujaan ja lapset harrastaneet maastopyöräilyä ja rakentaneet majoja, korvataan asvalttiparkkipaikalla, kylmäasemalla ja autonpesulalla. Kaavan mukaan terassiltani tuijotellaan parin vuoden sisällä kaksikerroksisen toimistorakennuksen seinää. Mutta se tuijottelija on joku muu kuin minä. Ihmettelen, kuka muukaan suostuu jatkuviin vastikkeiden ja vuokrien korotuksiin, jos asukkaiden toiveilla ja viihtyvyydellä on näin vähän väliä. Tämä ei ainakaan edusta sitä asuntopolitiikkaa, jolla Lohjalle houkutellaan lisää veronmaksajia.
Olo on vähän kuin olisi lähdössä evakkoon. Kiire ei onneksi ole lähdön kanssa, mutta kaikkea ei voi ottaa mukaan. Lehmänkantturan tilalla on kaksi pulskaa kania, joita ei ole tarkoituskaan paistaa eikä laittaa rukkasiksi. Sitä paitsi matka uuteen paikkaan taittuu lämpimillä autoilla eikä ole vaaraa, että kukaan nääntyisi nälkään tai joutuisi synnyttämään tien poskeen. Mutta kyllä minä silti vähän enemmän odotin. Sitä asukaslähtöisyyttä.
(Kolumni on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Unelma onnellisesta päätöksenteosta
Valtuustosali. Ilta tummuu ikkunoiden
takana, mutta sisällä on valoisan riehakas tunnelma. Eri ryhmien
edustajat taputtelevat toisiaan selkään ja virkamiehiä ylistetään
monisanaisesti. Taas on tehty liuta päätöksiä, joihin kaikki ovat
tyytyväisiä. Erilaiset näkökulmat on otettu huomioon eikä kukaan koe
jääneensä keskustelujen ulkopuolelle. Lopuksi kaikki rientävät
onnellisina koteihinsa.
Hetkinen. Ei tämä ole uskottava alkukohtaus jutulleni. Mutta kaunis päämäärä se voisi olla.
Länsi-Uusimaa uutisoi joitakin
viikkoja sitten Itä-Suomen yliopistossa teetetystä tutkimuksesta, jonka
mukaan valtaosa luottamushenkilöistä kokee, että tietoa ja tilastoja
hallitsevilla viranhaltijoilla on kunnissa liikaa valtaa. Viranhaltijat
puolestaan pitävät päättäjien tietoja ja sitoutumista kunnan strategiaan
vähäisinä.
Selvästikään tieto ei aina kohtaa
päätöksentekoa ja arvostuksessa on puutteita puolin ja toisin. Lisäksi
kuralla oleva talous aiheuttaa päätöksentekoprosesseihin kiirettä ja
pakkoa. Sovituissa aikatauluissa tietenkin pitäisi pysyä, mutta eikö
muutaman kuukauden viivytys maksa itsensä takaisin, jos päätökset
tehdään harkinnan ja eri vaihtoehtojen avoimen punnitsemisen pohjalta?
Kun tieto kulkee ja prosessit ovat hallittuja, viivytyksiäkin tulee
vähemmän.
Piskuisessa Bhutanissa, joka
sijaitsee Himalajan vuoristossa Kiinan ja Intian välissä, on ollut jo 30
vuotta käytössä kansalaisten onnellisuutta mittaava indeksi,
`bruttokansanonnellisuus´. Kuninkaan toimesta mittaristo on sidottu
perustuslakiin. Se on jaettu kymmeniin osa-alueisiin, kuten henkiseen
kasvuun, oman ajan käyttöön, vuorovaikutukseen ja hyvään hallintotapaan.
Jokaiselle osa-alueelle on määritelty tavoitteet ja niitä mitataan
numeerisilla ja laadullisilla indikaattoreilla sekä
kansalaistutkimuksilla.
Vaikka näin laajaa ja yhtenäistä
hyvinvointimittaristoa ei meillä Suomessa vielä olekaan, askelia sitä
kohti kuitenkin otetaan. Puhutaan arvopohjaisesta päätöksenteosta ja
kansalaisten onnellisuudesta politiikan onnistumisen mittarina.
Bruttokansantuote ei enää pelkästään riitä.
Kuntaliitto on jo pari vuotta sitten
hyväksynyt suosituksen “vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa
päätöksenteossa”. Sen perusidea on, että aina selvitetään useita eri
päätösvaihtoehtoja, joiden vaikutuksia arvioidaan etukäteen.
Vähimmäisvaatimus on, että valmistellun esityksen rinnalla esitetään
nollavaihtoehto eli kerrotaan, mitä tapahtuu, jos olemassa oleva tilanne
ei muutu mitenkään.
Päätösvaihtoehtoja tulee tarkastella
kokonaisvaltaisesti - kuntalaisten, ympäristön, kuntaorganisaation ja
henkilöstön sekä talouden näkökulmasta. Jako on hyvin lähellä Bhutanin
bruttokansanonnellisuuden neljää perustekijää: kestävää taloudellista
kasvua, luonnon monimuotoisuutta, sosiaalisia ja poliittisia
olosuhteita.
Suosituksen tueksi on laadittu opas,
joka tarjoaa työkalun kunta- ja toimialakohtaisen arvioinnin
kehittämistä varten. Se kertoo, mitä asioita valmistelevan virkamiehen
olisi huomioitava päätösesitystä tehdessään. Samoja asioita
luottamushenkilön tulisi punnita ennen päätöksentekoa.
Eri toimialoilta löytyy lisäksi
tutkimus- ja tilastotietoa, jota voidaan hyödyntää arvioinnin
painopisteiden ja seurantamittarien määrittelemisessä. Esimerkiksi
lakisääteisesti kerran valtuustokaudessa laadittavalle
hyvinvointikertomukselle on olemassa valmis sähköinen formaatti, joka
Lohjallakin on otettu käyttöön.
Ennakkoarvioinnin kehittäminen
konkretisoi kunnan stratetegiaa ja selkeyttää yhteisiä tavoitteita
virkamiehille ja luottamushenkilöille. Jälkikäteisarviointikin on
helpompaa, kun tiedetään, mitä arvioidaan. Jos prosessi on julkinen,
sivutuotteena saadaan asukkaiden suurempi luottamus politiikkaan.
Kuntalaisten on helpompi ymmärtää ns. huonojen päätösten taustat
silloin, kun hyviä päätöksiä ei ole mahdollista tehdä. Tämä vähentää
valitusten määrää. Läpinäkyvämpi päätöksentekoprosessi on myös linjassa
Lohjan strategian ykkösarvon eli avoimuuden kanssa.
(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)
perjantai 25. lokakuuta 2013
Työtä hyvinvoinnin ehdoilla
Miltähän tuntuisi mennä tekemään
ilmaiseksi työtä, josta joku toinen saa palkkaa? Tai motivoisiko
haravoida puistoa, jossa ei ole mitään haravoitavaa? Näitä mietin, kun
peruspalveluministeri Paula Risikon idea vastikkeellisesta
työttömyyskorvauksesta julkaistiin.
Minua potkii aiheen pariin myös
vanhentunut väite, että Vihreät olisi yhden asian puolue. Vihreillä on
ainoana puolueena ajantasainen sosiaalipoliittinen ohjelma
Keskustapuoleen ohella. Ohjelman teemoja puitiin viikonlopun mittaisessa
koulutustilaisuudessa, jossa puhuivat mm. vihreät sosiaalipolitiikan
asiantuntijat Heikki Hiilamo ja Osmo Soininvaara.
Molempien mukaan työttömien
aktivointi sinänsä on hyvä asia, mutta velvoitetyö toimisi juuri
päinvastoin. Hiilamo näkee siinä vaaran, että oikeita työpaikkoja
menetetään velvoitetöille, jolloin köyhien määrä vain kasvaa. Koska tämä
vältetään vain teettämällä täysin hyödyttömiä töitä, velvoitetyössä on
Soininvaaran mukaan simputuksen riski. Aktivointitoimiin sidotut myös
työllistyvät huonommin kuin muut työttömät. Auki olevia kysymyksiä ovat
lisäksi velvoitetyöläisten vakuutukset, työterveys, matkakorvaukset ja
lastenhoito.
Eliniän odotetta pidetään keskeisenä
hyvinvoinnin mittarina. Suomessa eliniän odote on 1990-luvun laman
jälkeen kasvanut kaikkien muiden väestöryhmien paitsi köyhimpien
keskuudessa. Lisäksi eliniän odotteen ero kasvoi pieni- ja
suurituloisten välillä huomattavasti 1980-luvun lopusta 2000-luvun
loppuun mennessä. Naisilla ero kasvoi neljästä vuodesta seitsemään
vuoteen, miehillä seitsemästä vuodesta 12,5 vuoteen. Toisin sanoen
köyhät kuolevat yhä nuorempina rikkaisiin verrattuna.
Tuloerojen kasvu nakertaa suomalaista
hyvinvointivaltiota. Työmarkkinat puolestaan ovat keskeisin tekijä
tuloerojen muodostumisessa. Hyvinvointivaltio rakennettiin sotien
jälkeen täystyöllisyyden varaan. Nyt työelämä jakaa ihmiset. Jos et
pärjää työmarkkinoilla, olet ulkona lähes kaikesta. Kyse ei ole
pelkästään rahan ansaitsemisesta, vaan myös sosiaalisesta asemasta. Työn
kautta ihminen kokee osallisuutta ja arvostusta. Se myös takaa
autonomisen aseman yhteiskunnassa. Harvassa ovat ne “tatut”, jotka
haluavat elää tukien varassa.
Soininvaara totesi alustuksessaan:
“Passiivinen rahanjako on lähellä heitteillejättöä.” Vihreiden ajamassa
perustulossa ei olekaan kyse passivoinnista, vaan ennen kaikkea työnteon
helpottamisesta. Kun kannustinloukut ja byrokratia vähenevät,
erilaisten pätkätöiden vastaanottaminen helpottuu vähentäen suoraan
köyhyyttä ja lisäten hyvinvointia. Myös yksityisyrittäjien asema
paranee. Kaikenlainen työnteon lisääminen puolestaan lisää verotuloja ja
ostovoimaa. Perustulolla voidaan siis muodostaa positiivisten
vaikutusten kehä.
Keskeinen syy, miksi Vihreät lähti
hallitukseen oli, että hallitusneuvotteluissa saatiin kaikkien
köyhimpien perusturvaa korotettua 100 eurolla. Lisäksi saatiin mukaan
kirjaus, että hallitus parantaa työn ja sosiaaliturvan
yhteensovittamista. Työttömät ovat nyt saamassa suojaosuudet
asumistukeen ja työmarkkinatukeen eli he voivat tienata vähän tulojen
vaikuttamatta tukiin. Asumistuessa summa on 300 € kuuden kuukauden ajan,
työmarkkinatuessa 400 € ilman aikarajaa. Seuraavaksi sama periaate
pitäisi saada koskemaan myös eläkeläisiä.
Tällaisilla keinoilla luodaan
ihmisille aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa työnteolla omaan
hyvinvointiinsa. Ne eivät myöskään syö toisten työpaikkoja eivätkä johda
kahtiin työmarkkinoihin, joissa osa porukasta tekee työtä ja saa siitä
palkkaa, osa tekee palkatta, jotta ansaitsisi oikeuden olla osa
yhteiskuntaa.
On myös lyhytnäköistä laittaa
työttömät maksamaan tilanteesta, johon työmarkkinat ovat ajautumassa.
YLE uutisoi 11.10.2013, että puolet nykyisistä työpaikoista on
katoamassa, koska ne voidaan korvata roboteilla. Onko senkin jälkeen
vielä niin, että vain työssäkäyvä puolikas ihmiskuntaa saa nauttia
hyvinvoinnista ja loput ajetaan köyhyyteen tai orjan asemaan? Eikö se
olisi sinetti paluulle sääty-yhteiskuntaan?
Vihreät lähtevät ohjelmissaan siitä,
että kaikilla pitää olla samat edut ja mahdollisuudet. Kyse on
sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kaikilla ei ole yhtä hyviä
terveydellisiä ja sosiaalisia lähtökohtia. Yhteiskunnan tehtävä on
edelleen paikata tätä eriarvoisuutta eikä lisätä sitä.
(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)
tiistai 17. syyskuuta 2013
Köyhyydestä SOMAan
Oletko koskaan seisonut kaupan
hedelmätiskillä viimeinen pennonen kourassasi ja yrittänyt etsiä niin
pientä omenaa, johon kolikkosi riittäisi? Minä olen. Kovin kauan sitä ei
kehtaa tehdä. Noin viidennen omenan kohdalla yleensä luovuttaa ja
lähtee kaupasta hedelmien tuoksun yllyttämän nälän kurniessa vatsassa.
Opiskeluvuosina tuollaista tapahtui muutamankin kerran.
Oikea köyhyys ei ole tilapäistä
rahapulaa eikä se johdu uusista keittiönkaapeista tai veneen
ostamisesta. Se on jatkuva ja näköalaton tila, josta ei ole ulospääsyä.
Se tarkoittaa valinnanvapauden ja hallinnan tunteen menettämistä,
sellaisen ihmisyyden kaventumista, jollaisena me länsimaissa ihmisyyden
hahmotamme. Yksilönvapaus, mahdollisuus päättää omasta elämästään ja
tehdä valintoja, jotka parantavat elämänlaatua, puuttuvat tai ainakin
heikentyvät. Kaikki rahat menevät välttämättömään elämiseen, ruokaan ja
asumiseen, jos riittävät niihinkään.
Köyhyys on myös periytyvää. Se on
riippuvuutta yhteiskunnan hyväntahtoisuudesta tukien muodossa. Se
nakertaa itsetuntoa, pahimmassa tapauksessa elämänhalua. Se pakottaa
jäämään kotiin juhlista ja tapahtumista sekä estää kutsumasta ystäviä
kylään, koska ei ole mitään, mitä tarjota vieraille. Köyhyys hävettää,
syrjäyttää ja masentaa. Köyhyys ja sairastelevuus kulkevat käsi kädessä.
Köyhien lapsia kiusataan enemmän kuin esim. ulkomaalaisia.
Kotitalous lasketaan pienituloiseksi,
jos se jää alle 60 % koko väestön mediaanitulosta. Esimerkiksi yhden
aikuisen taloudessa tämä tarkoittaa alle 1140 €:n, yhden aikuisen ja
kahden lapsen taloudessa n. 2000 €:n kuukausituloja. Koko Suomen
väestöstä pienituloisia on 13 %. Reilun 47700 asukkaan Lohjalla köyhyys
koskettaa siis yli 6000 ihmistä. Lisäksi Uudenmaan liiton tilastojen
mukaan lohjalaisista n. 19 % saa toimeentulotukea. Tämä tarkoittaa yli
9000 ihmistä ja määrä on nousussa. Valtaosa heistä on nuoria ja
yksinasuvia. Kolme pienituloisinta ryhmää ovat opiskelijat, työttömät ja
eläkeläiset.
Pätkätyön vastaanottaminen pudottaa
pienituloisimpien ryhmien tukia jopa euro eurosta ja aiheuttaa uuden
paperisodan. Juuri tehty hallituksen päätös työttömyysturvan ja
asumistuen suojaosista on vain pieni askel oikeaan suuntaan. Rakenteissa
on vieläkin sellaisia syvään juurtuneita oletuksia kuin että köyhät
ovat laiskoja tai että he eivät yritä tarpeeksi. Suurin osa ihmisistä on
kuitenkin halukas tekemään paljonkin oman tilanteensa parantamiseksi,
jos siihen vain on mahdollisuus.
Sosiaalipolitiikan professori Heikki
Hiilamo kirjoittaa kirjassaan Uusi hyvinvointivaltio (2011) SOMA:sta eli
sosiaalisten mahdollisuuksien politiikasta. Yksinkertaistettuna sillä
tarkoitetaan painopisteen siirtämistä eri syistä jaettavista tuista
sellaisiin investointeihin, joilla tukiverkon varaan putoaminen
estetään. Tällöin sosiaalipolitiikkaa ei nähdä kustannuksena, vaan
tuotantovoimana, joka lisää taloudellista kasvua, työllisyyttä ja
tehokkuutta. Se tarkoittaa myös tukiverkosta irti pyristelemisen
helpottamista eli että passiivinen tukien nostaminen on
kannattamattomampaa kuin aktiivisuus, josta nykyinen järjestelmä
rankaisee. Kummallisin esimerkki tältä kesältä oli vapaaehtoisena ja
palkatta kahvin kaatamisesta kiinni jäänyt työtön, jolta valokuvan
perusteella evättiin hänelle kuuluvat tuet.
Sivistysvaltion mittarina pidetään,
kuinka se kohtelee kaikista heikoimmassa asemassa olevia. Lähes kaikesta
pitää nyt säästää, mutta vain ajatuksiltaan köyhä valtio tai kunta vie
pienituloisilta kolmannen sektorin avun ja harrastusmahdollisuudet.
Köyhälle uimahallikin saattaa olla liian kallis, jos pääsymaksu on pois
ruokarahoista.
On edullisempaa esim. ylläpitää
luontopolkuja kuin maksaa huonosti voivien köyhien terveydenhuollosta.
On myös kaukonäköisempää taata lapsille ja nuorille hyvä koulutus ja
kouluruoka, ilmaista vapaa-ajan toimintaa ja kokoontumispaikkoja sekä
panostaa nuorten työllistämiseen kuin jäädä odottamaan, kuinka moni
heistä myöhemmin tarvitsee kalliita erityispalveluita - ja jää
erilaisten tukien varaan.
SOMA katsoo pidemmälle kuin yhteen
tai kahteen hallituskauteen ja tämänhetkiseen taloustilanteeseen. Sillä
köyhyyden periytymisen kierre voidaan katkaista.
(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras -palstalla)
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Olipa kerran...
Olipa kerran suloinen prinsessa ja
komea prinssi. Satumaisten sattumien kautta he tapasivat ja halusivat
jakaa elämänsä toistensa kanssa. Kuten saduissa aina, kuningas laittoi
heidän rakkautensa testiin. “Säästetään”, kuningas jyrähti ja laittoi
parin taistelemaan hirviötä vastaan ilman puolta valtakuntaa, kultaa ja
kameleita.
Hirviön nimi oli Kela. Se kuului
pahamaineisten Kannustinloukku-nimisten hirviöiden heimoon, joka ei
säästänyt edes rakastavaisia, perheitä eikä lapsia.
Tässä kohtaa tarinaa on syytä romauttaa
loputkin pilvilinnan tornit, koska tosiasiassa sadun prinssi ja
prinsessa olivat kuninkaansa hylkimiä rampoja eivätkä enää edes nuoria.
Naimisiinmeno tarkoittaisi heille köyhyyttä - eikä todellakaan siksi,
että he olisivat halunneet kalliit satuhäät, vaan koska yhteiselämä
leikkaisi heidän saamiaan tukia sadoilla euroilla kuukaudessa.
Sekä prinssi että prinsessa olivat
eläköityneet iässä, jossa valtaosa ihmisistä luo uraa ja lyhentää
asuntolainaa. Heille ei ollut ehtinyt kertyä korkeita työeläkkeitä saati
omaisuutta, johon turvata. Kerrottakoon tässä kohtaa, että kumpikaan ei
ollut aiheuttanut sairauttaan itse päihteillä tai muilla
holtittomuuksilla. Molemmat olivat voimavaransa ylittäen yrittäneet
viimeiseen asti pysyä rattailla töitä tehden ja opiskellen.
Kumpikin sai matalan työeläkkeen
lisäksi kansaneläkettä ja asumistukea. Tavatessaan he elivät tahoillaan
kädestä suuhun lähes kaikesta säästäen. Kahden asunnon ylläpito alkoi
tuntua järjettömältä, koska prinssi ja prinsessa halusivat olla koko
ajan yhdessä. He ryhtyivät etsimään yhteistä asuntoa. Viikkokausia he
tekivät laskelmia. Kela-hirviön alamaiset auttoivat parhaansa mukaan,
mutta eivät mahtaneet mitään Kelan säädöksille ja määräyksille.
Kävi ilmi, että jos prinssi ja
prinsessa muuttaisivat yhteen asumaan, molempien kansaneläkkeestä
leikattaisiin siivu toisen eläkkeen takia. Lisäksi he saisivat
asumistukea suhteessa paljon vähemmän yhteiseen asuntoon kuin kahteen
erilliseen asuntoon. Kaiken kruunaisi lasten tuloihin kohdistuva Kelan
saksilonkero, joka veisi 100 € lapsilisistä.
Prinssin ja prinssin yhteenmuutto ei
pienentäisi ruokakuluja - koska ei ollut mistä pienentää. Yhden asunnon
ylläpitokulut sentään olisivat pienemmät kuin kahden, mutta tämä ei
riittäisi korvaamaan tulojen roimaa pudotusta. Tilannetta eivät suinkaan
helpottaneet pilviin karanneet asuntojen hinnat ja vuokra-asuntojen
puute. Lasten kulut eivät yhteenmuutosta myöskään pienenisi.
Kuningas näytti rakastavan
keskituloisia, ei jo valmiiksi köyhyysrajalla kitkuttelevia. Kela oli
armollinen vain niille pariskunnille, joiden toisella osapuolella oli
kunnon tulot. Oletettiin, että prinssi saapui valkoisella ratsulla ja
alkoi elättää prinsessaa ja tämän lapsia.
Sairaudet ja eläkeläisyys eivät saisi
rajoittaa ihmisen mahdollisuutta parisuhteeseen ja perhe-elämään oli
tämä prinsessa tai rampa. Tukijärjestelmän pitäisi kannustaa
yhteisasumiseen, jotta puolikäytössä olevia vuokra-asuntoja vapautuisi
markkinoille. Kuinka moni tilastojen sinkku onkaan oikeasti kahden
vuokra-asunnon ja erillään asumisen loukussa elävä pienituloinen?
Kansaneläkkeen määrään eivät vaikuta
puolison palkkatulot, mutta eläketulot vaikuttavat. Mallissa otetaan
kaikista köyhimmiltä, koska kansaneläkettä saa vain silloin, kun
työeläke jää alle takuueläkerajan. Tämän vuoden alusta puolison tulot
eivät ole vaikuttaneet työmarkkinatuen määrään. Sama periaate on saatava
koskemaan myös muita tukia oli puolison tulojen laji mikä tahansa.
Tässä sadussa ei ole onnellista
loppua: ei tullut juhannushäitä. Prinssi ja prinsessa eivät muuttaneet
yhteen, koska heidän taloutensa olisi kaatunut. He eivät myöskään
uskaltaneet mennä naimisiin, koska pelkäsivät puolisoiden välisen
elatusvelvollisuuden supistavan tuloja, vaikka he asuisivat edelleen
erillään. Rakkaus kaiken voittaa - paitsi ei Kelan leikkuria.
(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)
torstai 30. toukokuuta 2013
Konelapsia vai touhutaaperoita?
Esikoinen lähti innosta posket
punaisina metsään repussaan retkikirves ja puukko. Vaikka vannotinkin
häntä olemaan varovainen ja mieleeni hiipi uhkakuvia katkenneista
peukaloista ja tikkejä vaativista haavoista, olin riemuissani.
Kymmenkesäiselle vintiölle on luonnollisempaa - ja useissa tapauksissa
myös kehittävämpää - juosta metsissä ja vuolla taikasauvoja kuin istua
hiljaa sisällä kuuntelemassa opettajaa tai pelaamassa tietokone- ja
konsolipelejä.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi
luonnostaan uteliaat ja liikkuvat lapset pakotetaan tuntikausiksi
arkipäivisin istumaan paikoillaan koulussa. Kun he viimein oppivat
tavoille, alkaa syyllistäminen liikkumisen vähyydestä ja kiinnostuksen
puutteesta. Se on mielestäni vähän sama asia kuin kieltäisi lasta
opettelemasta lukemaan silloin, kun oma mielenkiinto asiaan herää.
Luontaista uteliaisuutta ja liikkumishalua pitäisi sen sijaan ruokkia.
Lukemattomat tutkimukset osoittavat,
että liikunta, itse tekeminen ja luonto aktivoivat aivoja tehokkaammin
kuin passiivinen kuuntelu, tietokoneruudun tuijottaminen tai rakennettu
ympäristö. Taideaineet kehittävät tunne-elämän taitoja, mikä puolestaan
edistää uusien asioiden omaksumista ja luovaa asioiden yhdistelyä.
Metodejakin riittää, mutta peruskoulu on ottanut niitä omakseen melko
varovaisesti.
Koulu on toki edennyt ison askeleen
kohti ilmaisunvapautta ja osallistavuutta peruskoulun alkutaipaleesta
1970-luvulla, mutta perusasetelma on silti edelleen sama - opettaja
syöttää tietoa, lapset vastaanottavat sitä. Lisäksi opetus suosii
tyttöjä, joille koulun vaatima “kiltteys” on biologisesti
luonnollisempaa. Asetelman kruunaavat erilaisia hilavitkuttimia
kauppaavat laite- ja pelivalmistajat. Lapset kytketään entistä
pienempinä sähkövimpaimiin, jotka vetoavat teknisen luonteensa vuoksi
enemmän poikiin. Niiden äärellä villeimmätkin saadaan hiljaisiksi.
Tieto on yhä pienempien lasten
saatavilla nettikännyköiden ja tietokoneiden kautta. Tunneäly heillä ei
kuitenkaan ole sen kummempi kuin kunkin iänmukaiseen kehitystasoon
kuuluu. Voisiko se jopa olla heikompi kuin niillä lapsilla, jotka saivat
kasvaa ilman infoähkyä? Netin tarjoama triviatieto ei korvaa sivistystä
ja kykyä prosessoida uutta tietoa syvällisesti. Pelkällä
olemassaolollaan se heikentää muistia, koska kaikenhan voi aina
tarkistaa sen pohjattomasta informaatiokaivosta.
Teknologiauskovaiset vaativat
kouluihin uusinta tietotekniikkaa, vaikka niissä on huutava pula
perusresursseista: kynistä, kumeista, kirjoista ja
askartelumateriaaleista. Viime kädessä pulaa on myös aikuisista, kun
luokkakoot ovat suuria ja valtaosa erityisoppilaista on sijoitettu
tavallisiin luokkiin. Koneet eivät korvaa tätä puutetta.
Tietokoneiden ja muiden teknisten
apuvälineiden kautta koulut joutuvat samaan tekniikan
uudistamiskierteeseen, johon työpaikat - ja useat yksittäiset ihmiset -
ovat jo joutuneet. Tekniikka vanhenee, on saatava uutta, tulee
yhteensopivuusongelmia ja epätasa-arvoisuutta koulujen ja kuntien
välillä. Jälkeen jää lisääntyvä määrä tekniikkaromua, jonka kierrätys on
vielä ihan lapsenkengissä.
Minun pieni metsänkävijäni sai
käsiinsä sotapelin, jota onnistui pelaamaan salaa aikuisilta. Muksuilla
on näköjään käsittämättömät taidot ohittaa jopa aikuisten laittamia
käyttörajoituksia, mutta ei riittävää itsesuojeluvaistoa. En olisi siis
huolissani lasten tietokoneosaamisesta. Sen sijaan olen huolissani
heidän tunneosaamisestaan ja aloitekyvystään, halustaan tehdä itse
asioita ihan tässä reaalimaailmassa.
Hidastaakseni kauhuskenaariota
lapsista tietotekniikan jatkeina ajattelin rajoittaa oman jälkikasvuni
koneiden käyttöä entisestään kesäloman ajaksi. Sadepäivinä voi toki
pelailla, mutta mieluummin lautapelejä. Luvassa on lisäksi ikkunanpesua,
leipomista, marjojen poimimista, istutuslaatikoiden rakentamista,
uimista, laavuretkiä ja kotona oleilua. Tylsistyminen luo oivaa pohjaa
halulle tehdä itse jotain. Sanonta, että vanhempien tärkein tehtävä on
tuottaa lapsille pettymyksiä, on mielestäni erinomainen tässäkin.
Maailma ei aina ole parin klikkauksen päässä.
(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)