Tositelevisiosta hyvinvointia?

Asetuinpa eräänä iltana sohvalle kanavasurffailemaan. Päädyin seuraamaan ohjelmaa lievästi liikaa massaa vyötärölleen keränneestä pariskunnasta, jonka rakkauselämäkin oli väljähtynyt. Läski, elämänhallinnan menettäminen ja onnellisuuden puute oli kyseenalaisesti rinnastettu. Mitään ahdistavaa sosiaalipornoa ei kuitenkaan seuraavan tunnin aikana ollut luvassa, vaan paria saapui ohjaamaan parempaan ja terveellisempään elämään ohjelman timmi juontajapari. Jos läski sulaisi uudella ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla, pääpari pääsisi unelmiensa lomalle Thaimaaseen. Vähäisempi senttien karistaminen vyötäröltä oikeuttaisi vain kaupunkilomaan Euroopassa.
       
Pariskunnan ponnisteluja seuratessani siirryin sohvalta lattialle venyttelemään. Hei, tämähän toimii, ajattelin. Tosi-tv onkin kansanterveystyötä! Todennäköisesti se myös ajaa asiansa paremmin kuin sormella osoitteleva kuivakas valistustyö.
       
Keksin heti toisenkin esimerkin: on paljon helpompi ymmärtää syrjäytyneiden tai muuten marginaalissa elävien elämää katsomalla Arman Alizadin uutta sarjaa Täällä Pohjantähden alla  kuin lukemalla Valtioneuvoston tiedotteita kestävyysvajeesta tai tilastoja tuloerojen kasvusta. Tositelevisiossa pääsemme tirkistelemään tavallisten ihmisten aitoja tunteita ja eläytymään oli kyseessä sitten muodonmuutosteemainen laihdutusohjelma tai dokumentaarinen tositelevisio, kuten Pohjantähden alla.
       
Ihan näin viattomana en kuitenkaan tositelevision valtavaa suosiota ja lukemattomia formaatteja pidä. Wikipedia luettelee melkein 150 Suomessa esitettyä tositelevisio-ohjelmaa. Samaan aikaan, kun elämme tositelevision kulta-aikaa, teemme poliittisia päätöksiä, jotka heikentävät sosiaaliturvaa. On kuvaavaa, että taannoisen asunnottomasta kertovan dokumentin seurauksena kyseiselle asunnottomalle, jonka tilanteesta nousi lööppejä hetken ravistellut kohu, löytyi ohjelman myötä asunto ja tukea. Tieto varmasti lohdutti asunnottoman surkeaan tilanteeseen eläytyneitä katsojia - mutta entä ne tuhannet muut asunnottomat?

Kaikille ei riitä paikkaa tositelevisiossa eikä kaikkien pitäisi joutuakaan "myymään" ongelmiaan tv-kanaville apua saadakseen. Luulen, että jokainen avuntarvitsija kaikista mieluiten ottaisi vastaan ihan puhdasta pätäkkää, mutta vastikkeellisen sosiaaliturvan hengessä rahan eteen on jotain tehtäväkin - jos ei muuta, niin jumpattava tv-kameroiden edessä. Suomen tv-kanavilla ei ole varaa rakentaa kokonaisia taloja kovia kokeneille, kuten Atlantin takaisilla tv-kanavilla, mutta vauvansänkyjä, trendikkäitä kuntoiluvälineitä ja matkoja sentään jaellaan tuotesijoittelua ja sponsorimatkatoimiston nimen mainitsemista unohtamatta.
       
Useat tositelevisiot julistavat sanomaa, että ihminen voi omalla uutteruudellaan vaikuttaa elämäänsä, tehdä siitä paremman. Mitä enemmän ponnistelet sitä suuremman palkinnon saat!Kuulostaako tutulta? Minun korvissani se kuulostaa kovin amerikkalaiselta: kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaa länsimainen ihminen pystyy sinnikkäästi yrittämällä rikastumaan ja elämään hyvää elämää. Mutta kun se ei sittenkään mene niin. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat eikä samat kohtalot. Syystä tai toisesta rahattomaksi ajautuneella asunnottomalla ei mitenkään voi olla samoja mahdollisuuksia kuin rikkailla tai edes kohtuullisesti toimeentulevilla vakiasujilla.

Raha ei saisi ratkaista kaikkea. Pelkkiä taloustilastoja tuijottamalla ja numeroita paperilla siirtelemällä ihminen niiden takana unohtuu. Suosittelen siis poliitikoille tositelevision katsomista ja siihen eläytymistä "kainalot hikoillen", kuten entinen opettajani, mediatutkija Veijo Hietala kertoo tekevänsä, vaikka on tutkinut tositelevisiota jo kaksi vuosikymmentä. Jos me tavalliset kansalaiset parannamme elintapojamme, poliitikot voisivat kasvattaa empatiakykyään ja todellisuudentajuaan tositelevision avulla.

(Kolumnista on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kaiken huippu

En ole koskaan sitonut itseäni kettingeillä metsätyökoneisiin, kiivennyt arktisella alueella kyntävään öljynporauslauttaan tai ollut syömälakossa liito-oravien takia. Minussa ei ole sankariainesta. Silti kuulun siihen ihmisryhmään, jota moititaan takertumisesta lillukanvarsiin. Ihmisethän tulevat ensin, sitten vasta ympäristö, lillukat ja pörriäiset.

Ympäristöpolitiikka on kuitenkin myös sosiaalipolitiikkaa. Ympäristö on resurssi, jonka riittävyys vaikuttaa laajasti ihmisten hyvinvointiin. Ilmastonmuutos seurauksineen lisää tuloeroja, kurjistaa kurjimpia ja leventää railoa heidän ja rikkaimman väestönosan välillä. Kun luonnonvarat hupenevat, niitä ei riitä kaikille. Kysyntä ylittää tarjonnan ja alati kohoavat hinnat verottavat erityisesti vähävaraisia. Köyhien määrä kasvaa. Eikä tämä tarkoita vain kehitysmaiden absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella eläviä, vaan se koskee myös länsimaiden köyhiä. Pienistä tuloista kuluu yhä suurempi osa välttämättömyyksiin, kuten ruokaan ja bensan hinnan nousun myötä työmatkoihin - myös Suomessa.

NASA on rahoittanut tutkimuksen, joka selvitteli syitä viimeisen 5000 vuoden aikana tapahtuneille sivilisaatioiden romahduksille. Sen mukaan kaksi keskeistä tekijää ovat olleet luonnonvarojen liikakäyttö ja epätasaisesti jakautunut varallisuus. Tuloksen perusteella ennustetaan, että nykyinen sivilisaatiomme saattaa romahtaa jopa parissa vuosikymmenessä, jos jatkamme samalla ympäristön kantokyvyn ylittämisen ja epätasa-arvon tiellä. Tutkimusta on jo ehditty syyttää pelon lietsomisesta ja siihen vetoavia ympäristöfanaatikoiksi. Ilmeistä kuitenkin on, että nykymeno heikentää entisestään edellytyksiämme tarjota kaikille maapallon asukkaille edes kohtuulliset elinolot.

Kaikkein köyhimmät maat tuottavat vain pari prosenttia maailman kokonaispäästöistä. He kuitenkin kärsivät seurauksista kaikista eniten. Yli puolet kehitysmaiden köyhistä elää ekologisesti herkillä alueilla, kuten vuoristossa, suurten jokien suistoalueilla tai kuivien aavikoiden läheisyydessä. Tilanteesta tekee traagisen se, että kehitysmaissa jopa 90 prosenttia ansiotulosta perustuu maa- ja metsätalouteen, kalastukseen, metsästykseen ja matkailuun. Ilmaston lämpenemisen aiheuttamat tulvat, myrskyt, aavikoituminen ja pohjaveden pilaantuminen tuhoavat elinkeinot, mikä pahentaa aliravitsemuksen ja sairauksien kurimusta.

Luonnonkatastrofit ja kehitysmaiden köyhyys ovat helppoja ymmärtää, mutta niin kaukaisia asioita, että tekoihin siirtyminen omassa elämässä on haastavaa. Kun elintason lasku ei vielä kosketa jokapäiväistä elämää, elintapojen muuttaminen ei tunnu tarpeelliselta. On romanttista istua vapaaehtoisesti kynttilänvalossa ja rentouttavaa paeta hektistä arkea mökille, jossa ei ole sähköpattereita eikä juoksevaa vettä. Romantiikka kuitenkin karisee, jos mukavuudesta pitäisi luopua pysyvästi.

Ihminen on siitä kummallinen otus, että sille täytyy jatkuvasti muistuttaa asioista, jotka heikentävät sen lyhytkestoista nautintoa. Olemme varsin hedonistinen laji, jopa oman parhaamme vastaisesti. Joskus mietin opimmeko mitään ennen kuin on täysin pakko. Tai vasta sitten kun on liian myöhäistä. Syömme epäterveellisesti, saastutamme, kulutamme, liikumme liian vähän, poltamme kynttilää molemmista päistä. Puhekyky säilyy, kirjoittamistaito pysyy, osaamme jopa ajaa pyörällä, kun olemme taidon kerran opetelleet. Mutta tajuammeko ilmastonmuutoksen riskejä ennen kuin öljyn hinnan nousu on kohottanut sähkön hinnan kymmenkertaiseksi ja Euroopan rannikot peittyvät veden alle napajäätiköiden sulamisen takia?

Kansainvälisen energiajärjestön IAEA:n mukaan perinteisen öljyntuotannon huippu on saavutettu jo vuonna 2006. Fossiilisten polttoaineiden tupruttelu ilmakehään näyttää silti lisääntyvän niin kauan kuin raaka-ainetta riittää perinteisen öljyn lisäksi öljyhiekan ja -liuskeen sekä hiilen eri muodoissa, vaikka haitat ovat kaikkien tiedossa. Tiedetään myös, että uusiutuvan energian lisääminen jarruttaisi tehokkaimmin ilmastonmuutosta. Päävastuu isoista linjoista on valtioilla, kansainvälisillä yhteisöillä, päättäjillä ja teollisuudella, joihin yksilö voi parhaiten vaikuttaa poliittisella aktiivisuudella ja muuttamalla kulutustottumuksiaan. Jos ei usko yksittäisen ihmisen toiminnan vaikutuksiin, voisi asiaa harkita harjoituksena. Meillä ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa ympärivuorokautiseen 20 asteen lämpötilaan asunnoissa ja raaka-aineet, joita tarvitaan elektroniikan ja kodinkoneiden valmistamiseen, ehtyvät. Kierrätyksestä ja energiansäästöstä tulee pakkoja.

Öljyhuippu (peak oil) eli se ajankohta, jona öljyntuotanto saavuttaa huippunsa ja kääntyy laskuun, ei ole ainoa huippu, joka meillä on edessämme. Tulevaisuudessa saavutamme yleisen luonnonvarojen huipun (peak everything), josta eteenpäin kaikkien luonnonvarojen tuotanto laskee. Kun samaan aikaan maapallon väkimäärä jatkaa räjähdysmäistä kasvuaan, ajaudumme pahimpien ennusteiden mukaan kaaokseen ja veriseen taisteluun elintilasta ja resursseista. Se olisi varmasti jo kaiken huippu.

Sanotaan, että suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Mutta entäs jos valot sammutetaan? Onko pimeässä helpompi nähdä? Tätä voi kokeilla ensi lauantaina 29.3. osallistumalla kansainväliseen Earth Hour -tapahtumaan. Klo 20.30 - 21.30 paikallista aikaa sammutetaan valot ilmastotietoisuuden lisäämisen puolesta. Tavoitteena on vaikuttaa ihmisten energiankulutustottumuksiin pysyvästi, vaikka jo tällä yhden tunnin tempauksella on konkreettisia vaikutuksia. Kun Earth Hour järjestettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2009, se säästi sähköä noin 100 megawattituntia eli noin 30 000 ihmisen pikkukaupungin verran.


(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Tavarataivas vai laatikkoähky?

Päätin kolme kuukautta sitten vaihtaa asuntoa. Siitä lähtien jokainen päivä onkin ollut suuri ihmetyksen aihe. Miten ihmisellä, joka pyrkii välttämään ostamista, voi olla näin järjettömästi tavaraa?

Olen yrittänyt myydä ja jaella, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan nurkat täynnä. Tuttavapiirissä tavallisin vastaus on ollut tuskainen parahdus: "Ei meille mahdu, meillä on itselläkin liikaa." Olen sitten kantanut ylimääräisiä kierrätyskeskukseen, siskon lapsille ja askartelumateriaaliksi koululle. Vielä muuttopäivänä yksi kodittomaksi jäämässä ollut pöytä päätyi muuttofirman konttoriin ja minä huokasin helpotuksesta: siitäkin päästiin.

Kuluttajatutkimuskeskus teki vuonna 2010 selvityksen Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjetit. Sen mukaan yhden lapsiperheen tavaroiden tarve on yhteensä noin 300 kpl. Luku sisältää kotitalouskoneet, elektroniikan, astiat, tekstiilit, siivousvälineet, työkalut ja huonekalut. Kun mukaan lasketaan vaatteet sekä lyhytkestoiset tarvikkeet, kuten wc-paperit, suodatinpussit, pesuaineet ja paristot, päästään yhteensä noin tuhanteen tavaraan. Silti keskimääräisessä kotitaloudessa on noin 10 000 tavaraa.

Ero välttämättömyyden ja todellisuuden välillä on huima. Lisäksi tarve on eräiden tavaroiden kohdalla kyseenalainen. Onko kaikilla välttämättä oltava tulostin, neljä päiväpeittoa, hiuslakkaa, ripsiväri ja kokovartalopeili? Pitkälti nämä tarpeet ovat kulttuurin ja markkinoinnin tuottamia. Tekevätkö tavarat meidät oikeasti onnellisiksi ja tyytyväisiksi? Mainostoimistojen ja markkinointiosastojen tehtävä on ainakin saada meidät uskomaan, että näin on.

Keskellä tavara-ahdinkoani katsoin Petri Luukkaisen dokumentin Tavarataivas, jossa elokuvan tekijä pakkaa koko omaisuutensa varastoon ja antaa itselleen luvan hakea sieltä vuoden aikana vain yhden tavaran päivässä. Elokuvan alussa on yö ja alaston Luukkainen juoksee talvisessa Helsingissä hakeakseen ensimmäisen tavaran, joka on talvitakki. Opimme, että talvitakkia voi käyttää muun muassa makuupussina ja pyyhkeenä. Kun jalat työntää hihoihin, lämmöneristys on paras kylmällä lattialla nukkuessa.

Dokumentin edetessä materiaa tärkeämmiksi nousevat läheiset ihmiset, rakkaus, terveys ja retket luontoon. Viesti on ennalta-arvattava, mutta myös meitä kaikkia koskettava. Lopussa tekijä toteaa, että sadalla tavaralla tulee ihan hyvin toimeen ja 300 tavaraa on jo oikein mukava tilanne.
Tämän tiedon valossa perheeni tuhansien tavaroiden pakkaaminen tuntui entistä rasittavammalta. Kaksikymmentä kertaa muuttaneelle ihmiselle sen ei luulisi olevan ongelma, mutta ei siihen totu, rutinoituu korkeintaan.

Tällä hetkellä vierelläni kohoaa laatikkovuori, joka onneksi madaltuu päivä päivältä. Kaikelle näyttäisi löytyvän jokin kolo uudessa kodissa. Yksi esine jopa puuttuu, nimittäin tv-taso. Se löytyy kuluttajatutkimuksen "tarpeellisten tavaroiden" listalta, mutta olen tähän asti tullut oikein hyvin toimeen ilman. Nyt aion sellaisenkin kapistuksen hankkia, koska televisio ei mahdu enää kirjoja pursuilevaan kirjahyllyyni. Ekologista omatuntoani kesyttääkseni katson kuitenkin ensin kierrätyskeskuksesta, kirpputoreilta ja Kierrätän Lohjalla -facebooksivuilta ennen kuin lähden koluamaan huonekaluliikkeitä.

Tv-tason hankinnan jälkeen aion palata kuriin ja järjestykseen ja noudattaa jälleen kohtuuden ohjelmaani. Hankintahimon iskiessä kysyn itseltäni, tarvitsenko todella kyseessä olevan tavaran ja onko minulla kenties ennestään jokin lähes vastaava, jota voisin käyttää samaan tarkoitukseen vähän tuunaamalla. Ehjän tavaran tilalle en osta uutta, vaikka se olisi vanhanaikainen. Tästä säännöstä voin tosin poiketa silloin, jos esimerkiksi kodinkone on kammottava energiasyöppö tai turvallisuusriski.

Vielä olisi otettava käyttöön yksi hyvä konsti hillitä tavaran kertymistä eli uuden esineen tullessa taloon laittaa vastaavasti yksi turha esine kiertoon. Jos laittaisi yhtä tavaraa kohti kaksi aina sivuun, seuraava muutto voisi sujua kepoisammin ja ilman useita kymmeniä pahvilaatikoita ja tavaraähkyä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kun kotimetsä katosi

Metsätyökoneen valot heittävät valokiilan makuuhuoneeni ikkunaan. Vrow, sanoo kone, ja rysäyttää männyn varvikkoon. Kello on seitsemän aamulla. Lasken nopeasti: neljä yötä jouluun. Kipaisen tarkistamaan, ovatko takapihalla asustavat kanit hengissä - ne kun ovat herkkiä otuksia ja saattavat aika pienestäkin saada sydänkohtauksen. Hengissä ovat, mutta tutisevat peloissaan eivätkä ruokakuppiin kiikuttamani porkkananpalat maistu. Seuraavaksi tarkistan edellispäivien postit, mutta tuloksetta: tälläkään kertaa asukkaita ei ole millään lailla tiedotettu alkavista töistä.

Tämä asunto on jaksanut yllättää. Jo pelkästään makuuhuoneen ikkunan takana on tapahtunut kummia useita kertoja ennen metsätyökonettakin. Eräänä kauniina kesäaamuna siellä seisoi mies vesiletkun kanssa ja ruiski rännejä. Ruiski siinä samalla ikkunatkin, mutta ei valitettavasti puhtaammiksi. Mitään etukäteen ilmoittamatta tietenkin. Onneksi en ollut järjestänyt brunssia takapihalle juuri sinä aamuna. Samainen hemmo talloi naapurin kukkapenkit. Miten lienee käynyt toisen naapurin puhtaiden pyykkien?

Rauhoittelen kaneja, laitan aamuteetä hautumaan ja yritän suhtautua tilanteeseen kuin eläisin Markku Pölösen elokuvassa. Pian puhelimeni jo soi. "Oletko jo huomannut?", kysyy naapuritaloyhtiön tuttu aktiivi. "No vaikea oli olla huomaamatta, kun heräsin ryskeeseen." "Oletko kuullut mitään uutta?" "No en yhtään mitään. Viimeisimmän tietoni mukaan kylmäasema rakennetaan kevättalvella ja sitä ennen piti rakennusluvan hakemisen yhteydessä järjestää asukkaiden kuuleminen." Selviää, että vaikkei rakennuslupaa olekaan vielä haettu, maisemointilupa on jo saatu. Metsä kaatuu vauhdilla ja pian takaoveltani näkyy Vappulantie. Vedän verhot eteen joulunpyhiksi. Taitaa tulla läpihuutojuttu siitä rakennusluvastakin.

Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tulin katsomaan tulevaa kotiani, asuntoa esitteli minulle vanhempi rouva, jonka esittelypuhe ei ollut kovin mairitteleva: "Tuohon takapihalle tulee huoltoasema." Soitin tietenkin asuntoyhtiöön kyselläkseni asiasta, mutta sieltä ei juurikaan tietoa herunut. Tuttu poliitikko sai minut vakuutettua, että koko hanke on jäissä, koska asukkaat ovat siitä valittaneet. Että tuskin siihen edes löytyy yrittäjää. Minä tyhmä uskoin. Seuraavaksi luinkin asiasta Länsi-Uusimaasta viime syksynä: kylmäasemalle on löytynyt yrittäjä eikä hyväksytylle kaavalle voisi enää mitään. Asukkaiden olisi pitänyt reagoida silloin, kun kaava oli esillä. Siis vuonna 2006.

Naapurustossa tekemäni kyselykierros paljastaa, että nykyisissä asukkaissa on vain muutamia, jotka asuivat alueella jo silloin. Selvisi sekin, että mitään asukkaiden kuulemista ei ollut järjestetty. Miten siis asukkaat olisivat voineet tietää kaavasta tai edes kaavoitusprosessista? Miten he olisivat osanneet valittaa siitä? Kaupungin edustajan mukaan vastuu kuulemisista on isännöitsijöillä, joille tiedot vireillä olevista kaavoista ja rakennusluvista lähetetään.

"Asukaslähtöisyys" ei voine tarkoittaa sitä, että kaupungin jokaisella taloyhtiöllä on oltava asukasedustaja päivystämässä Monkolassa siltä varalta, että esille asetetaan kaava, joka saattaa koskea omaa asuinympäristöä. Oman taloyhtiöni isännöitsijä ei voi jälkikäteen muuta kuin levitellä käsiään: tämä ei ole hänen vastuullaan, koska kaava on vahvistettu edellisen isännöitsijän aikaan. Sitä paitsi taloyhtiössä ei ollut silloin toimivaa asukasyhdistystä. Anteeksi mitä? Jos ei ole asukasyhdistystä, lakisääteiset kuulemisetko voidaan ohittaa?

Taloyhtiön kokouksessa vallitsee tappiomieliala: jos lähtisimme hakemaan oikeutta puutteellisten kuulemisten perusteella, häviäisimme jutun todennäköisesti kuitenkin. Naapuritaloyhtiöstä puolestaan vastataan, että yhtiöllä ei ollut huomautettavaa kyseisestä asemakaavamuutoksesta. Niin, eihän yhtiö muutoksen kanssa eläkään, vaan asukkaat!

Keskeinen asumisviihtyvyystekijä on nyt poissa. Takametsä, jossa koirat ovat tavanneet tuttujaan ja lapset harrastaneet maastopyöräilyä ja rakentaneet majoja, korvataan asvalttiparkkipaikalla, kylmäasemalla ja autonpesulalla. Kaavan mukaan terassiltani tuijotellaan parin vuoden sisällä kaksikerroksisen toimistorakennuksen seinää. Mutta se tuijottelija on joku muu kuin minä. Ihmettelen, kuka muukaan suostuu jatkuviin vastikkeiden ja vuokrien korotuksiin, jos asukkaiden toiveilla ja viihtyvyydellä on näin vähän väliä. Tämä ei ainakaan edusta sitä asuntopolitiikkaa, jolla Lohjalle houkutellaan lisää veronmaksajia.

Olo on vähän kuin olisi lähdössä evakkoon. Kiire ei onneksi ole lähdön kanssa, mutta kaikkea ei voi ottaa mukaan. Lehmänkantturan tilalla on kaksi pulskaa kania, joita ei ole tarkoituskaan paistaa eikä laittaa rukkasiksi. Sitä paitsi matka uuteen paikkaan taittuu lämpimillä autoilla eikä ole vaaraa, että kukaan nääntyisi nälkään tai joutuisi synnyttämään tien poskeen. Mutta kyllä minä silti vähän enemmän odotin. Sitä asukaslähtöisyyttä.

(Kolumni on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Unelma onnellisesta päätöksenteosta

Valtuustosali. Ilta tummuu ikkunoiden takana, mutta sisällä on valoisan riehakas tunnelma. Eri ryhmien edustajat taputtelevat toisiaan selkään ja virkamiehiä ylistetään monisanaisesti. Taas on tehty liuta päätöksiä, joihin kaikki ovat tyytyväisiä. Erilaiset näkökulmat on otettu huomioon eikä kukaan koe jääneensä keskustelujen ulkopuolelle. Lopuksi kaikki rientävät onnellisina koteihinsa.

Hetkinen. Ei tämä ole uskottava alkukohtaus jutulleni. Mutta kaunis päämäärä se voisi olla.

Länsi-Uusimaa uutisoi joitakin viikkoja sitten Itä-Suomen yliopistossa teetetystä tutkimuksesta, jonka mukaan valtaosa luottamushenkilöistä kokee, että tietoa ja tilastoja hallitsevilla viranhaltijoilla on kunnissa liikaa valtaa. Viranhaltijat puolestaan pitävät päättäjien tietoja ja sitoutumista kunnan strategiaan vähäisinä.

Selvästikään tieto ei aina kohtaa päätöksentekoa ja arvostuksessa on puutteita puolin ja toisin. Lisäksi kuralla oleva talous aiheuttaa päätöksentekoprosesseihin kiirettä ja pakkoa. Sovituissa aikatauluissa tietenkin pitäisi pysyä, mutta eikö muutaman kuukauden viivytys maksa itsensä takaisin, jos päätökset tehdään harkinnan ja eri vaihtoehtojen avoimen punnitsemisen pohjalta? Kun tieto kulkee ja prosessit ovat hallittuja, viivytyksiäkin tulee vähemmän. 

Piskuisessa Bhutanissa, joka sijaitsee Himalajan vuoristossa Kiinan ja Intian välissä, on ollut jo 30 vuotta käytössä kansalaisten onnellisuutta mittaava indeksi, `bruttokansanonnellisuus´. Kuninkaan toimesta mittaristo on sidottu perustuslakiin. Se on jaettu kymmeniin osa-alueisiin, kuten henkiseen kasvuun, oman ajan käyttöön, vuorovaikutukseen ja hyvään hallintotapaan. Jokaiselle osa-alueelle on määritelty tavoitteet ja niitä mitataan numeerisilla ja laadullisilla indikaattoreilla sekä kansalaistutkimuksilla.

Vaikka näin laajaa ja yhtenäistä hyvinvointimittaristoa ei meillä Suomessa vielä olekaan, askelia sitä kohti kuitenkin otetaan. Puhutaan arvopohjaisesta päätöksenteosta ja kansalaisten onnellisuudesta politiikan onnistumisen mittarina. Bruttokansantuote ei enää pelkästään riitä.

Kuntaliitto on jo pari vuotta sitten hyväksynyt suosituksen “vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa päätöksenteossa”. Sen perusidea on, että aina selvitetään useita eri päätösvaihtoehtoja, joiden vaikutuksia arvioidaan etukäteen. Vähimmäisvaatimus on, että valmistellun esityksen rinnalla esitetään nollavaihtoehto eli kerrotaan, mitä tapahtuu, jos olemassa oleva tilanne ei muutu mitenkään. 

Päätösvaihtoehtoja tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti - kuntalaisten, ympäristön, kuntaorganisaation ja henkilöstön sekä talouden näkökulmasta. Jako on hyvin lähellä Bhutanin bruttokansanonnellisuuden neljää perustekijää: kestävää taloudellista kasvua, luonnon monimuotoisuutta, sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita. 

Suosituksen tueksi on laadittu opas, joka tarjoaa työkalun kunta- ja toimialakohtaisen arvioinnin kehittämistä varten. Se kertoo, mitä asioita valmistelevan virkamiehen olisi huomioitava päätösesitystä tehdessään. Samoja asioita luottamushenkilön tulisi punnita ennen päätöksentekoa. 

Eri toimialoilta löytyy lisäksi tutkimus- ja tilastotietoa, jota voidaan hyödyntää arvioinnin painopisteiden ja seurantamittarien määrittelemisessä. Esimerkiksi lakisääteisesti kerran valtuustokaudessa laadittavalle hyvinvointikertomukselle on olemassa valmis sähköinen formaatti, joka Lohjallakin on otettu käyttöön.

Ennakkoarvioinnin kehittäminen konkretisoi kunnan stratetegiaa ja selkeyttää yhteisiä tavoitteita virkamiehille ja luottamushenkilöille. Jälkikäteisarviointikin on helpompaa, kun tiedetään, mitä arvioidaan. Jos prosessi on julkinen, sivutuotteena saadaan asukkaiden suurempi luottamus politiikkaan. Kuntalaisten on helpompi ymmärtää ns. huonojen päätösten taustat silloin, kun hyviä päätöksiä ei ole mahdollista tehdä. Tämä vähentää valitusten määrää. Läpinäkyvämpi päätöksentekoprosessi on myös linjassa Lohjan strategian ykkösarvon eli avoimuuden kanssa.​

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Työtä hyvinvoinnin ehdoilla

Miltähän tuntuisi mennä tekemään ilmaiseksi työtä, josta joku toinen saa palkkaa? Tai motivoisiko haravoida puistoa, jossa ei ole mitään haravoitavaa? Näitä mietin, kun peruspalveluministeri Paula Risikon idea vastikkeellisesta työttömyyskorvauksesta julkaistiin.

Minua potkii aiheen pariin myös vanhentunut väite, että Vihreät olisi yhden asian puolue. Vihreillä on ainoana puolueena ajantasainen sosiaalipoliittinen ohjelma Keskustapuoleen ohella. Ohjelman teemoja puitiin viikonlopun mittaisessa koulutustilaisuudessa, jossa puhuivat mm. vihreät sosiaalipolitiikan asiantuntijat Heikki Hiilamo ja Osmo Soininvaara. 

Molempien mukaan työttömien aktivointi sinänsä on hyvä asia, mutta velvoitetyö toimisi juuri päinvastoin. Hiilamo näkee siinä vaaran, että oikeita työpaikkoja menetetään velvoitetöille, jolloin köyhien määrä vain kasvaa. Koska tämä vältetään vain teettämällä täysin hyödyttömiä töitä, velvoitetyössä on Soininvaaran mukaan simputuksen riski. Aktivointitoimiin sidotut myös työllistyvät huonommin kuin muut työttömät. Auki olevia kysymyksiä ovat lisäksi velvoitetyöläisten vakuutukset, työterveys, matkakorvaukset ja lastenhoito.

Eliniän odotetta pidetään keskeisenä hyvinvoinnin mittarina. Suomessa eliniän odote on 1990-luvun laman jälkeen kasvanut kaikkien muiden väestöryhmien paitsi köyhimpien keskuudessa. Lisäksi eliniän odotteen ero kasvoi pieni- ja suurituloisten välillä huomattavasti 1980-luvun lopusta 2000-luvun loppuun mennessä. Naisilla ero kasvoi neljästä vuodesta seitsemään vuoteen, miehillä seitsemästä vuodesta 12,5 vuoteen. Toisin sanoen köyhät kuolevat yhä nuorempina rikkaisiin verrattuna.

Tuloerojen kasvu nakertaa suomalaista hyvinvointivaltiota. Työmarkkinat puolestaan ovat keskeisin tekijä tuloerojen muodostumisessa. Hyvinvointivaltio rakennettiin sotien jälkeen täystyöllisyyden varaan. Nyt työelämä jakaa ihmiset. Jos et pärjää työmarkkinoilla, olet ulkona lähes kaikesta. Kyse ei ole pelkästään rahan ansaitsemisesta, vaan myös sosiaalisesta asemasta. Työn kautta ihminen kokee osallisuutta ja arvostusta. Se myös takaa autonomisen aseman yhteiskunnassa. Harvassa ovat ne “tatut”, jotka haluavat elää tukien varassa.

Soininvaara totesi alustuksessaan: “Passiivinen rahanjako on lähellä heitteillejättöä.” Vihreiden ajamassa perustulossa ei olekaan kyse passivoinnista, vaan ennen kaikkea työnteon helpottamisesta. Kun kannustinloukut ja byrokratia vähenevät, erilaisten pätkätöiden vastaanottaminen helpottuu vähentäen suoraan köyhyyttä ja lisäten hyvinvointia. Myös yksityisyrittäjien asema paranee. Kaikenlainen työnteon lisääminen puolestaan lisää verotuloja ja ostovoimaa. Perustulolla voidaan siis muodostaa positiivisten vaikutusten kehä.

Keskeinen syy, miksi Vihreät lähti hallitukseen oli, että hallitusneuvotteluissa saatiin kaikkien köyhimpien perusturvaa korotettua 100 eurolla. Lisäksi saatiin mukaan kirjaus, että hallitus parantaa työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista. Työttömät ovat nyt saamassa suojaosuudet asumistukeen ja työmarkkinatukeen eli he voivat tienata vähän tulojen vaikuttamatta tukiin. Asumistuessa summa on 300 € kuuden kuukauden ajan, työmarkkinatuessa 400 € ilman aikarajaa. Seuraavaksi sama periaate pitäisi saada koskemaan myös eläkeläisiä.

Tällaisilla keinoilla luodaan ihmisille aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa työnteolla omaan hyvinvointiinsa. Ne eivät myöskään syö toisten työpaikkoja eivätkä johda kahtiin työmarkkinoihin, joissa osa porukasta tekee työtä ja saa siitä palkkaa, osa tekee palkatta, jotta ansaitsisi oikeuden olla osa yhteiskuntaa. 

On myös lyhytnäköistä laittaa työttömät maksamaan tilanteesta, johon työmarkkinat ovat ajautumassa. YLE uutisoi 11.10.2013, että puolet nykyisistä työpaikoista on katoamassa, koska ne voidaan korvata roboteilla. Onko senkin jälkeen vielä niin, että vain työssäkäyvä puolikas ihmiskuntaa saa nauttia hyvinvoinnista ja loput ajetaan köyhyyteen tai orjan asemaan? Eikö se olisi sinetti paluulle sääty-yhteiskuntaan? 

Vihreät lähtevät ohjelmissaan siitä, että kaikilla pitää olla samat edut ja mahdollisuudet. Kyse on sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kaikilla ei ole yhtä hyviä terveydellisiä ja sosiaalisia lähtökohtia. Yhteiskunnan tehtävä on edelleen paikata tätä eriarvoisuutta eikä lisätä sitä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Köyhyydestä SOMAan

Oletko koskaan seisonut kaupan hedelmätiskillä viimeinen pennonen kourassasi ja yrittänyt etsiä niin pientä omenaa, johon kolikkosi riittäisi? Minä olen. Kovin kauan sitä ei kehtaa tehdä. Noin viidennen omenan kohdalla yleensä luovuttaa ja lähtee kaupasta hedelmien tuoksun yllyttämän nälän kurniessa vatsassa. Opiskeluvuosina tuollaista tapahtui muutamankin kerran.

Oikea köyhyys ei ole tilapäistä rahapulaa eikä se johdu uusista keittiönkaapeista tai veneen ostamisesta. Se on jatkuva ja näköalaton tila, josta ei ole ulospääsyä. Se tarkoittaa valinnanvapauden ja hallinnan tunteen menettämistä, sellaisen ihmisyyden kaventumista, jollaisena me länsimaissa ihmisyyden hahmotamme. Yksilönvapaus, mahdollisuus päättää omasta elämästään ja tehdä valintoja, jotka parantavat elämänlaatua, puuttuvat tai ainakin heikentyvät. Kaikki rahat menevät välttämättömään elämiseen, ruokaan ja asumiseen, jos riittävät niihinkään. 

Köyhyys on myös periytyvää. Se on riippuvuutta yhteiskunnan hyväntahtoisuudesta tukien muodossa. Se nakertaa itsetuntoa, pahimmassa tapauksessa elämänhalua. Se pakottaa jäämään kotiin juhlista ja tapahtumista sekä estää kutsumasta ystäviä kylään, koska ei ole mitään, mitä tarjota vieraille. Köyhyys hävettää, syrjäyttää ja masentaa. Köyhyys ja sairastelevuus kulkevat käsi kädessä. Köyhien lapsia kiusataan enemmän kuin esim. ulkomaalaisia. 

Kotitalous lasketaan pienituloiseksi, jos se jää alle 60 % koko väestön mediaanitulosta. Esimerkiksi yhden aikuisen taloudessa tämä tarkoittaa alle 1140 €:n, yhden aikuisen ja kahden lapsen taloudessa n. 2000 €:n kuukausituloja. Koko Suomen väestöstä pienituloisia on 13 %. Reilun 47700 asukkaan Lohjalla köyhyys koskettaa siis yli 6000 ihmistä. Lisäksi Uudenmaan liiton tilastojen mukaan lohjalaisista n. 19 % saa toimeentulotukea. Tämä tarkoittaa yli 9000 ihmistä ja määrä on nousussa. Valtaosa heistä on nuoria ja yksinasuvia. Kolme pienituloisinta ryhmää ovat opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset.

Pätkätyön vastaanottaminen pudottaa pienituloisimpien ryhmien tukia jopa euro eurosta ja aiheuttaa uuden paperisodan. Juuri tehty hallituksen päätös työttömyysturvan ja asumistuen suojaosista on vain pieni askel oikeaan suuntaan. Rakenteissa on vieläkin sellaisia syvään juurtuneita oletuksia kuin että köyhät ovat laiskoja tai että he eivät yritä tarpeeksi. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin halukas tekemään paljonkin oman tilanteensa parantamiseksi, jos siihen vain on mahdollisuus.

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kirjoittaa kirjassaan Uusi hyvinvointivaltio (2011) SOMA:sta eli sosiaalisten mahdollisuuksien politiikasta. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan painopisteen siirtämistä eri syistä jaettavista tuista sellaisiin investointeihin, joilla tukiverkon varaan putoaminen estetään. Tällöin sosiaalipolitiikkaa ei nähdä kustannuksena, vaan tuotantovoimana, joka lisää taloudellista kasvua, työllisyyttä ja tehokkuutta. Se tarkoittaa myös tukiverkosta irti pyristelemisen helpottamista eli että passiivinen tukien nostaminen on kannattamattomampaa kuin aktiivisuus, josta nykyinen järjestelmä rankaisee. Kummallisin esimerkki tältä kesältä oli vapaaehtoisena ja palkatta kahvin kaatamisesta kiinni jäänyt työtön, jolta valokuvan perusteella evättiin hänelle kuuluvat tuet. 

Sivistysvaltion mittarina pidetään, kuinka se kohtelee kaikista heikoimmassa asemassa olevia. Lähes kaikesta pitää nyt säästää, mutta vain ajatuksiltaan köyhä valtio tai kunta vie pienituloisilta kolmannen sektorin avun ja harrastusmahdollisuudet. Köyhälle uimahallikin saattaa olla liian kallis, jos pääsymaksu on pois ruokarahoista. 

On edullisempaa esim. ylläpitää luontopolkuja kuin maksaa huonosti voivien köyhien terveydenhuollosta. On myös kaukonäköisempää taata lapsille ja nuorille hyvä koulutus ja kouluruoka, ilmaista vapaa-ajan toimintaa ja kokoontumispaikkoja sekä panostaa nuorten työllistämiseen kuin jäädä odottamaan, kuinka moni heistä myöhemmin tarvitsee kalliita erityispalveluita - ja jää erilaisten tukien varaan. 

SOMA katsoo pidemmälle kuin yhteen tai kahteen hallituskauteen ja tämänhetkiseen taloustilanteeseen. Sillä köyhyyden periytymisen kierre voidaan katkaista.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras -palstalla)

​