Kulu vai sijoitus?

Pauliina Kaasalainen: Mikä tahansa määriteltävissä oleva joukko (osa teoksesta)

Miltä tuntuu kuulla olevansa taakka ja kuluerä? Syyllinen kestävyysvajeeseen? Sohvalla makaava lusmu tai yhteiskunnan varoja tuhlaileva sairas? Hirveältähän se tuntuu. Se syö naista ja miestä. Vie itsetunnon ja jopa hengen.
       

Jotain tälle eläkeläisiä, opiskelijoita, työttömiä ja pienituloisia kurittavalle puheelle ja toiminnalle pitäisi tehdä. Jonkun pitäisi huutaa kovaan ääneen: -Seis!
       
Päättäjä äänestää leikkausten puolesta, vaikka se sattuu varpaissa asti, koska uskoo, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Tai jättää äänestämättä, koska vaalit ovat tulossa. Vaihtoehdottomuutta tyhjenevien rahakirstujen äärellä hoetaan kuin mantraa eikä kellään ole kivaa. Poliitikkoja uhkaillaan, ääriliikkeet paisuvat ja luvassa on mellakoita, jos suunta ei muutu.
       
Luin taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan yhteen pakolaiseen sijoitettu euro tuottaa hyvin pian kaksi euroa takaisin. Kulusta tuleekin sijoitus tulevaisuuteen. Syntyy kysyntää ja työpaikkoja. Miksei tämä sama muka pätisi työttömiin ja sairaisiin?

Hyvinvointiyhteiskunta ei ole vain kuluja ja velvollisuus, vaan se on huipputuote, johon kannattaa sijoittaa. Se pitää kaikki rattailla ja tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksi.     

Jos muuttaisimme ajattelua niin, että työllisyystoimet, kuntoutus ja opintojen tukeminen olisivat positiivisia asioita, kaikista kansalaisista saataisiin esiin heidän parhaansa. Jos kuntien ja valtioiden onnistumista ei mitattaisikaan ensisijaisesti rahassa, vaan asukkaiden onnellisuudessa ja hyvinvoinnissa, painopiste siirtyisi ihmisläheisempään suuntaan.
       
Olisi irrottauduttava talousmallista, joka pohjautuu jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen, mikä sen lisäksi, että kasvattaa eriarvoistumista, saastuttaa ja kuluttaa luonnonvaroja nopeammin kuin ne uusiutuvat ja maapallo kestää. Ihmisillä ja ympäristöllä on kestokyvyn rajat, joita ei pystytä loputtomiin venyttämään, mutta ihmisten luomia rakenteita voidaan aina muuttaa, jos tahtoa löytyy.

Kurssi kannattaisi muuttaa vielä, kun se pystytään tekemään kauniisti. Rumaa siitä tulee sitten, kun luonnonvarat on käytetty loppuun, rikkaat asuvat bunkkereissaan ja köyhät tappelevat ruuasta, vedestä ja polttoaineesta kuin Mad Maxissa ikään.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Visio Lohjasta kuvataidekaupunkina

Pekka Halonen, 1916

Lohjan museossa käy noin kymmenen ihmistä päivässä. Ei kuulosta kovin kustannustehokkaalta. Salon taidemuseossa eli Veturitallissa puolestaan kävi yli 47000 ihmistä vuonna 2015. Tämä toteutui viidellä henkilötyövuodella. Salossa on pyritty kasvattamaan alueen vetovoimaisuutta taiteen avulla. Samalla museo on nähty taidekasvatuksen ja asukkaiden hyvinvoinnin lisäämisen välineenä.

Kuvitellaanpa, että Lohjan vetovoimatekijöitä ovat tulevaisuudessa luonnon, kirkon ja torin lisäksi Sundmanin museo, Puu-Anttilan taidetalo, Porlan patsaspolku ja Aurlahden taidepaviljonki. Ne houkuttelevat kaupunkiin turisteja ja uusia asukkaita sekä tuovat työpaikkoja, ostajia ja verotuloja. Kuvataide myös yhdistää kaupungin eri alueita ja toimintoja toisiinsa.

Luonto lyö kättä kulttuurille, kun Porlaan on alueen kasveista ja eläimistä kertovien opastaulujen lisäksi sijoitettu luonnonmateriaaleista tehtyjä yhteisötaideteoksia. Patsaspolku johtaa paviljongille, jossa Aurlahti jo syleilee keskustaa ja ohjaa kulkijan koivukujaa pitkin ylös kaupungille. Koivujen rungot on koristeltu käsityöläisten vetämän "Räsystä kuteeksi, kuteesta taiteeksi" -projektin tuotoksilla.

Matkalla torille kulkija pysähtyy tutustumaan museoksi muutettuun Sundmanin keksitehtaaseen. Sen perusnäyttelynä nähdään Lohjan luonnosta innoitusta saaneiden taiteilijoiden, kuten Pekka Halosen, Maija Karman ja Arvid Järnefeltin, töitä.

Lohjan museo, kirkko ja kirjasto muodostavat oman historiallisesti ja arkkitehtonisesti mielenkiintoisen kokonaisuutensa yhdessä taiteilijoiden ja käsityöläisten työ- ja galleriatiloiksi kunnostetun Puu-Anttilan kanssa. Oheistoimintoina uusissa taidetiloissa järjestetään konsertteja, työpajoja ja kursseja. Ne tarjoavat tiloja myös kokousten ja juhlien järjestämiselle.

Visiota voisi jatkaa miettimällä, miten tyhjeneviä tehdastiloja hyödynnettäisiin. Entäpä, jos tänä kesänä aloittanut kulttuuribussi kierrättäisi yleisöä viikottain Sammatin Taidenavetalle ja taiteilijoiden työpajoihin? Olisiko Tytyrin kaivosmuseonkaan kehittäminen yhdistettynä tähän muuhun enää niin utopistinen hanke?

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Tositelevisiosta hyvinvointia?

Asetuinpa eräänä iltana sohvalle kanavasurffailemaan. Päädyin seuraamaan ohjelmaa lievästi liikaa massaa vyötärölleen keränneestä pariskunnasta, jonka rakkauselämäkin oli väljähtynyt. Läski, elämänhallinnan menettäminen ja onnellisuuden puute oli kyseenalaisesti rinnastettu. Mitään ahdistavaa sosiaalipornoa ei kuitenkaan seuraavan tunnin aikana ollut luvassa, vaan paria saapui ohjaamaan parempaan ja terveellisempään elämään ohjelman timmi juontajapari. Jos läski sulaisi uudella ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla, pääpari pääsisi unelmiensa lomalle Thaimaaseen. Vähäisempi senttien karistaminen vyötäröltä oikeuttaisi vain kaupunkilomaan Euroopassa.
       
Pariskunnan ponnisteluja seuratessani siirryin sohvalta lattialle venyttelemään. Hei, tämähän toimii, ajattelin. Tosi-tv onkin kansanterveystyötä! Todennäköisesti se myös ajaa asiansa paremmin kuin sormella osoitteleva kuivakas valistustyö.
       
Keksin heti toisenkin esimerkin: on paljon helpompi ymmärtää syrjäytyneiden tai muuten marginaalissa elävien elämää katsomalla Arman Alizadin uutta sarjaa Täällä Pohjantähden alla  kuin lukemalla Valtioneuvoston tiedotteita kestävyysvajeesta tai tilastoja tuloerojen kasvusta. Tositelevisiossa pääsemme tirkistelemään tavallisten ihmisten aitoja tunteita ja eläytymään oli kyseessä sitten muodonmuutosteemainen laihdutusohjelma tai dokumentaarinen tositelevisio, kuten Pohjantähden alla.
       
Ihan näin viattomana en kuitenkaan tositelevision valtavaa suosiota ja lukemattomia formaatteja pidä. Wikipedia luettelee melkein 150 Suomessa esitettyä tositelevisio-ohjelmaa. Samaan aikaan, kun elämme tositelevision kulta-aikaa, teemme poliittisia päätöksiä, jotka heikentävät sosiaaliturvaa. On kuvaavaa, että taannoisen asunnottomasta kertovan dokumentin seurauksena kyseiselle asunnottomalle, jonka tilanteesta nousi lööppejä hetken ravistellut kohu, löytyi ohjelman myötä asunto ja tukea. Tieto varmasti lohdutti asunnottoman surkeaan tilanteeseen eläytyneitä katsojia - mutta entä ne tuhannet muut asunnottomat?

Kaikille ei riitä paikkaa tositelevisiossa eikä kaikkien pitäisi joutuakaan "myymään" ongelmiaan tv-kanaville apua saadakseen. Luulen, että jokainen avuntarvitsija kaikista mieluiten ottaisi vastaan ihan puhdasta pätäkkää, mutta vastikkeellisen sosiaaliturvan hengessä rahan eteen on jotain tehtäväkin - jos ei muuta, niin jumpattava tv-kameroiden edessä. Suomen tv-kanavilla ei ole varaa rakentaa kokonaisia taloja kovia kokeneille, kuten Atlantin takaisilla tv-kanavilla, mutta vauvansänkyjä, trendikkäitä kuntoiluvälineitä ja matkoja sentään jaellaan tuotesijoittelua ja sponsorimatkatoimiston nimen mainitsemista unohtamatta.
       
Useat tositelevisiot julistavat sanomaa, että ihminen voi omalla uutteruudellaan vaikuttaa elämäänsä, tehdä siitä paremman. Mitä enemmän ponnistelet sitä suuremman palkinnon saat!Kuulostaako tutulta? Minun korvissani se kuulostaa kovin amerikkalaiselta: kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaa länsimainen ihminen pystyy sinnikkäästi yrittämällä rikastumaan ja elämään hyvää elämää. Mutta kun se ei sittenkään mene niin. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat eikä samat kohtalot. Syystä tai toisesta rahattomaksi ajautuneella asunnottomalla ei mitenkään voi olla samoja mahdollisuuksia kuin rikkailla tai edes kohtuullisesti toimeentulevilla vakiasujilla.

Raha ei saisi ratkaista kaikkea. Pelkkiä taloustilastoja tuijottamalla ja numeroita paperilla siirtelemällä ihminen niiden takana unohtuu. Suosittelen siis poliitikoille tositelevision katsomista ja siihen eläytymistä "kainalot hikoillen", kuten entinen opettajani, mediatutkija Veijo Hietala kertoo tekevänsä, vaikka on tutkinut tositelevisiota jo kaksi vuosikymmentä. Jos me tavalliset kansalaiset parannamme elintapojamme, poliitikot voisivat kasvattaa empatiakykyään ja todellisuudentajuaan tositelevision avulla.

(Kolumnista on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kaiken huippu

En ole koskaan sitonut itseäni kettingeillä metsätyökoneisiin, kiivennyt arktisella alueella kyntävään öljynporauslauttaan tai ollut syömälakossa liito-oravien takia. Minussa ei ole sankariainesta. Silti kuulun siihen ihmisryhmään, jota moititaan takertumisesta lillukanvarsiin. Ihmisethän tulevat ensin, sitten vasta ympäristö, lillukat ja pörriäiset.

Ympäristöpolitiikka on kuitenkin myös sosiaalipolitiikkaa. Ympäristö on resurssi, jonka riittävyys vaikuttaa laajasti ihmisten hyvinvointiin. Ilmastonmuutos seurauksineen lisää tuloeroja, kurjistaa kurjimpia ja leventää railoa heidän ja rikkaimman väestönosan välillä. Kun luonnonvarat hupenevat, niitä ei riitä kaikille. Kysyntä ylittää tarjonnan ja alati kohoavat hinnat verottavat erityisesti vähävaraisia. Köyhien määrä kasvaa. Eikä tämä tarkoita vain kehitysmaiden absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella eläviä, vaan se koskee myös länsimaiden köyhiä. Pienistä tuloista kuluu yhä suurempi osa välttämättömyyksiin, kuten ruokaan ja bensan hinnan nousun myötä työmatkoihin - myös Suomessa.

NASA on rahoittanut tutkimuksen, joka selvitteli syitä viimeisen 5000 vuoden aikana tapahtuneille sivilisaatioiden romahduksille. Sen mukaan kaksi keskeistä tekijää ovat olleet luonnonvarojen liikakäyttö ja epätasaisesti jakautunut varallisuus. Tuloksen perusteella ennustetaan, että nykyinen sivilisaatiomme saattaa romahtaa jopa parissa vuosikymmenessä, jos jatkamme samalla ympäristön kantokyvyn ylittämisen ja epätasa-arvon tiellä. Tutkimusta on jo ehditty syyttää pelon lietsomisesta ja siihen vetoavia ympäristöfanaatikoiksi. Ilmeistä kuitenkin on, että nykymeno heikentää entisestään edellytyksiämme tarjota kaikille maapallon asukkaille edes kohtuulliset elinolot.

Kaikkein köyhimmät maat tuottavat vain pari prosenttia maailman kokonaispäästöistä. He kuitenkin kärsivät seurauksista kaikista eniten. Yli puolet kehitysmaiden köyhistä elää ekologisesti herkillä alueilla, kuten vuoristossa, suurten jokien suistoalueilla tai kuivien aavikoiden läheisyydessä. Tilanteesta tekee traagisen se, että kehitysmaissa jopa 90 prosenttia ansiotulosta perustuu maa- ja metsätalouteen, kalastukseen, metsästykseen ja matkailuun. Ilmaston lämpenemisen aiheuttamat tulvat, myrskyt, aavikoituminen ja pohjaveden pilaantuminen tuhoavat elinkeinot, mikä pahentaa aliravitsemuksen ja sairauksien kurimusta.

Luonnonkatastrofit ja kehitysmaiden köyhyys ovat helppoja ymmärtää, mutta niin kaukaisia asioita, että tekoihin siirtyminen omassa elämässä on haastavaa. Kun elintason lasku ei vielä kosketa jokapäiväistä elämää, elintapojen muuttaminen ei tunnu tarpeelliselta. On romanttista istua vapaaehtoisesti kynttilänvalossa ja rentouttavaa paeta hektistä arkea mökille, jossa ei ole sähköpattereita eikä juoksevaa vettä. Romantiikka kuitenkin karisee, jos mukavuudesta pitäisi luopua pysyvästi.

Ihminen on siitä kummallinen otus, että sille täytyy jatkuvasti muistuttaa asioista, jotka heikentävät sen lyhytkestoista nautintoa. Olemme varsin hedonistinen laji, jopa oman parhaamme vastaisesti. Joskus mietin opimmeko mitään ennen kuin on täysin pakko. Tai vasta sitten kun on liian myöhäistä. Syömme epäterveellisesti, saastutamme, kulutamme, liikumme liian vähän, poltamme kynttilää molemmista päistä. Puhekyky säilyy, kirjoittamistaito pysyy, osaamme jopa ajaa pyörällä, kun olemme taidon kerran opetelleet. Mutta tajuammeko ilmastonmuutoksen riskejä ennen kuin öljyn hinnan nousu on kohottanut sähkön hinnan kymmenkertaiseksi ja Euroopan rannikot peittyvät veden alle napajäätiköiden sulamisen takia?

Kansainvälisen energiajärjestön IAEA:n mukaan perinteisen öljyntuotannon huippu on saavutettu jo vuonna 2006. Fossiilisten polttoaineiden tupruttelu ilmakehään näyttää silti lisääntyvän niin kauan kuin raaka-ainetta riittää perinteisen öljyn lisäksi öljyhiekan ja -liuskeen sekä hiilen eri muodoissa, vaikka haitat ovat kaikkien tiedossa. Tiedetään myös, että uusiutuvan energian lisääminen jarruttaisi tehokkaimmin ilmastonmuutosta. Päävastuu isoista linjoista on valtioilla, kansainvälisillä yhteisöillä, päättäjillä ja teollisuudella, joihin yksilö voi parhaiten vaikuttaa poliittisella aktiivisuudella ja muuttamalla kulutustottumuksiaan. Jos ei usko yksittäisen ihmisen toiminnan vaikutuksiin, voisi asiaa harkita harjoituksena. Meillä ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa ympärivuorokautiseen 20 asteen lämpötilaan asunnoissa ja raaka-aineet, joita tarvitaan elektroniikan ja kodinkoneiden valmistamiseen, ehtyvät. Kierrätyksestä ja energiansäästöstä tulee pakkoja.

Öljyhuippu (peak oil) eli se ajankohta, jona öljyntuotanto saavuttaa huippunsa ja kääntyy laskuun, ei ole ainoa huippu, joka meillä on edessämme. Tulevaisuudessa saavutamme yleisen luonnonvarojen huipun (peak everything), josta eteenpäin kaikkien luonnonvarojen tuotanto laskee. Kun samaan aikaan maapallon väkimäärä jatkaa räjähdysmäistä kasvuaan, ajaudumme pahimpien ennusteiden mukaan kaaokseen ja veriseen taisteluun elintilasta ja resursseista. Se olisi varmasti jo kaiken huippu.

Sanotaan, että suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Mutta entäs jos valot sammutetaan? Onko pimeässä helpompi nähdä? Tätä voi kokeilla ensi lauantaina 29.3. osallistumalla kansainväliseen Earth Hour -tapahtumaan. Klo 20.30 - 21.30 paikallista aikaa sammutetaan valot ilmastotietoisuuden lisäämisen puolesta. Tavoitteena on vaikuttaa ihmisten energiankulutustottumuksiin pysyvästi, vaikka jo tällä yhden tunnin tempauksella on konkreettisia vaikutuksia. Kun Earth Hour järjestettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2009, se säästi sähköä noin 100 megawattituntia eli noin 30 000 ihmisen pikkukaupungin verran.


(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Tavarataivas vai laatikkoähky?

Päätin kolme kuukautta sitten vaihtaa asuntoa. Siitä lähtien jokainen päivä onkin ollut suuri ihmetyksen aihe. Miten ihmisellä, joka pyrkii välttämään ostamista, voi olla näin järjettömästi tavaraa?

Olen yrittänyt myydä ja jaella, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan nurkat täynnä. Tuttavapiirissä tavallisin vastaus on ollut tuskainen parahdus: "Ei meille mahdu, meillä on itselläkin liikaa." Olen sitten kantanut ylimääräisiä kierrätyskeskukseen, siskon lapsille ja askartelumateriaaliksi koululle. Vielä muuttopäivänä yksi kodittomaksi jäämässä ollut pöytä päätyi muuttofirman konttoriin ja minä huokasin helpotuksesta: siitäkin päästiin.

Kuluttajatutkimuskeskus teki vuonna 2010 selvityksen Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjetit. Sen mukaan yhden lapsiperheen tavaroiden tarve on yhteensä noin 300 kpl. Luku sisältää kotitalouskoneet, elektroniikan, astiat, tekstiilit, siivousvälineet, työkalut ja huonekalut. Kun mukaan lasketaan vaatteet sekä lyhytkestoiset tarvikkeet, kuten wc-paperit, suodatinpussit, pesuaineet ja paristot, päästään yhteensä noin tuhanteen tavaraan. Silti keskimääräisessä kotitaloudessa on noin 10 000 tavaraa.

Ero välttämättömyyden ja todellisuuden välillä on huima. Lisäksi tarve on eräiden tavaroiden kohdalla kyseenalainen. Onko kaikilla välttämättä oltava tulostin, neljä päiväpeittoa, hiuslakkaa, ripsiväri ja kokovartalopeili? Pitkälti nämä tarpeet ovat kulttuurin ja markkinoinnin tuottamia. Tekevätkö tavarat meidät oikeasti onnellisiksi ja tyytyväisiksi? Mainostoimistojen ja markkinointiosastojen tehtävä on ainakin saada meidät uskomaan, että näin on.

Keskellä tavara-ahdinkoani katsoin Petri Luukkaisen dokumentin Tavarataivas, jossa elokuvan tekijä pakkaa koko omaisuutensa varastoon ja antaa itselleen luvan hakea sieltä vuoden aikana vain yhden tavaran päivässä. Elokuvan alussa on yö ja alaston Luukkainen juoksee talvisessa Helsingissä hakeakseen ensimmäisen tavaran, joka on talvitakki. Opimme, että talvitakkia voi käyttää muun muassa makuupussina ja pyyhkeenä. Kun jalat työntää hihoihin, lämmöneristys on paras kylmällä lattialla nukkuessa.

Dokumentin edetessä materiaa tärkeämmiksi nousevat läheiset ihmiset, rakkaus, terveys ja retket luontoon. Viesti on ennalta-arvattava, mutta myös meitä kaikkia koskettava. Lopussa tekijä toteaa, että sadalla tavaralla tulee ihan hyvin toimeen ja 300 tavaraa on jo oikein mukava tilanne.
Tämän tiedon valossa perheeni tuhansien tavaroiden pakkaaminen tuntui entistä rasittavammalta. Kaksikymmentä kertaa muuttaneelle ihmiselle sen ei luulisi olevan ongelma, mutta ei siihen totu, rutinoituu korkeintaan.

Tällä hetkellä vierelläni kohoaa laatikkovuori, joka onneksi madaltuu päivä päivältä. Kaikelle näyttäisi löytyvän jokin kolo uudessa kodissa. Yksi esine jopa puuttuu, nimittäin tv-taso. Se löytyy kuluttajatutkimuksen "tarpeellisten tavaroiden" listalta, mutta olen tähän asti tullut oikein hyvin toimeen ilman. Nyt aion sellaisenkin kapistuksen hankkia, koska televisio ei mahdu enää kirjoja pursuilevaan kirjahyllyyni. Ekologista omatuntoani kesyttääkseni katson kuitenkin ensin kierrätyskeskuksesta, kirpputoreilta ja Kierrätän Lohjalla -facebooksivuilta ennen kuin lähden koluamaan huonekaluliikkeitä.

Tv-tason hankinnan jälkeen aion palata kuriin ja järjestykseen ja noudattaa jälleen kohtuuden ohjelmaani. Hankintahimon iskiessä kysyn itseltäni, tarvitsenko todella kyseessä olevan tavaran ja onko minulla kenties ennestään jokin lähes vastaava, jota voisin käyttää samaan tarkoitukseen vähän tuunaamalla. Ehjän tavaran tilalle en osta uutta, vaikka se olisi vanhanaikainen. Tästä säännöstä voin tosin poiketa silloin, jos esimerkiksi kodinkone on kammottava energiasyöppö tai turvallisuusriski.

Vielä olisi otettava käyttöön yksi hyvä konsti hillitä tavaran kertymistä eli uuden esineen tullessa taloon laittaa vastaavasti yksi turha esine kiertoon. Jos laittaisi yhtä tavaraa kohti kaksi aina sivuun, seuraava muutto voisi sujua kepoisammin ja ilman useita kymmeniä pahvilaatikoita ja tavaraähkyä.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kun kotimetsä katosi

Metsätyökoneen valot heittävät valokiilan makuuhuoneeni ikkunaan. Vrow, sanoo kone, ja rysäyttää männyn varvikkoon. Kello on seitsemän aamulla. Lasken nopeasti: neljä yötä jouluun. Kipaisen tarkistamaan, ovatko takapihalla asustavat kanit hengissä - ne kun ovat herkkiä otuksia ja saattavat aika pienestäkin saada sydänkohtauksen. Hengissä ovat, mutta tutisevat peloissaan eivätkä ruokakuppiin kiikuttamani porkkananpalat maistu. Seuraavaksi tarkistan edellispäivien postit, mutta tuloksetta: tälläkään kertaa asukkaita ei ole millään lailla tiedotettu alkavista töistä.

Tämä asunto on jaksanut yllättää. Jo pelkästään makuuhuoneen ikkunan takana on tapahtunut kummia useita kertoja ennen metsätyökonettakin. Eräänä kauniina kesäaamuna siellä seisoi mies vesiletkun kanssa ja ruiski rännejä. Ruiski siinä samalla ikkunatkin, mutta ei valitettavasti puhtaammiksi. Mitään etukäteen ilmoittamatta tietenkin. Onneksi en ollut järjestänyt brunssia takapihalle juuri sinä aamuna. Samainen hemmo talloi naapurin kukkapenkit. Miten lienee käynyt toisen naapurin puhtaiden pyykkien?

Rauhoittelen kaneja, laitan aamuteetä hautumaan ja yritän suhtautua tilanteeseen kuin eläisin Markku Pölösen elokuvassa. Pian puhelimeni jo soi. "Oletko jo huomannut?", kysyy naapuritaloyhtiön tuttu aktiivi. "No vaikea oli olla huomaamatta, kun heräsin ryskeeseen." "Oletko kuullut mitään uutta?" "No en yhtään mitään. Viimeisimmän tietoni mukaan kylmäasema rakennetaan kevättalvella ja sitä ennen piti rakennusluvan hakemisen yhteydessä järjestää asukkaiden kuuleminen." Selviää, että vaikkei rakennuslupaa olekaan vielä haettu, maisemointilupa on jo saatu. Metsä kaatuu vauhdilla ja pian takaoveltani näkyy Vappulantie. Vedän verhot eteen joulunpyhiksi. Taitaa tulla läpihuutojuttu siitä rakennusluvastakin.

Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tulin katsomaan tulevaa kotiani, asuntoa esitteli minulle vanhempi rouva, jonka esittelypuhe ei ollut kovin mairitteleva: "Tuohon takapihalle tulee huoltoasema." Soitin tietenkin asuntoyhtiöön kyselläkseni asiasta, mutta sieltä ei juurikaan tietoa herunut. Tuttu poliitikko sai minut vakuutettua, että koko hanke on jäissä, koska asukkaat ovat siitä valittaneet. Että tuskin siihen edes löytyy yrittäjää. Minä tyhmä uskoin. Seuraavaksi luinkin asiasta Länsi-Uusimaasta viime syksynä: kylmäasemalle on löytynyt yrittäjä eikä hyväksytylle kaavalle voisi enää mitään. Asukkaiden olisi pitänyt reagoida silloin, kun kaava oli esillä. Siis vuonna 2006.

Naapurustossa tekemäni kyselykierros paljastaa, että nykyisissä asukkaissa on vain muutamia, jotka asuivat alueella jo silloin. Selvisi sekin, että mitään asukkaiden kuulemista ei ollut järjestetty. Miten siis asukkaat olisivat voineet tietää kaavasta tai edes kaavoitusprosessista? Miten he olisivat osanneet valittaa siitä? Kaupungin edustajan mukaan vastuu kuulemisista on isännöitsijöillä, joille tiedot vireillä olevista kaavoista ja rakennusluvista lähetetään.

"Asukaslähtöisyys" ei voine tarkoittaa sitä, että kaupungin jokaisella taloyhtiöllä on oltava asukasedustaja päivystämässä Monkolassa siltä varalta, että esille asetetaan kaava, joka saattaa koskea omaa asuinympäristöä. Oman taloyhtiöni isännöitsijä ei voi jälkikäteen muuta kuin levitellä käsiään: tämä ei ole hänen vastuullaan, koska kaava on vahvistettu edellisen isännöitsijän aikaan. Sitä paitsi taloyhtiössä ei ollut silloin toimivaa asukasyhdistystä. Anteeksi mitä? Jos ei ole asukasyhdistystä, lakisääteiset kuulemisetko voidaan ohittaa?

Taloyhtiön kokouksessa vallitsee tappiomieliala: jos lähtisimme hakemaan oikeutta puutteellisten kuulemisten perusteella, häviäisimme jutun todennäköisesti kuitenkin. Naapuritaloyhtiöstä puolestaan vastataan, että yhtiöllä ei ollut huomautettavaa kyseisestä asemakaavamuutoksesta. Niin, eihän yhtiö muutoksen kanssa eläkään, vaan asukkaat!

Keskeinen asumisviihtyvyystekijä on nyt poissa. Takametsä, jossa koirat ovat tavanneet tuttujaan ja lapset harrastaneet maastopyöräilyä ja rakentaneet majoja, korvataan asvalttiparkkipaikalla, kylmäasemalla ja autonpesulalla. Kaavan mukaan terassiltani tuijotellaan parin vuoden sisällä kaksikerroksisen toimistorakennuksen seinää. Mutta se tuijottelija on joku muu kuin minä. Ihmettelen, kuka muukaan suostuu jatkuviin vastikkeiden ja vuokrien korotuksiin, jos asukkaiden toiveilla ja viihtyvyydellä on näin vähän väliä. Tämä ei ainakaan edusta sitä asuntopolitiikkaa, jolla Lohjalle houkutellaan lisää veronmaksajia.

Olo on vähän kuin olisi lähdössä evakkoon. Kiire ei onneksi ole lähdön kanssa, mutta kaikkea ei voi ottaa mukaan. Lehmänkantturan tilalla on kaksi pulskaa kania, joita ei ole tarkoituskaan paistaa eikä laittaa rukkasiksi. Sitä paitsi matka uuteen paikkaan taittuu lämpimillä autoilla eikä ole vaaraa, että kukaan nääntyisi nälkään tai joutuisi synnyttämään tien poskeen. Mutta kyllä minä silti vähän enemmän odotin. Sitä asukaslähtöisyyttä.

(Kolumni on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Unelma onnellisesta päätöksenteosta

Valtuustosali. Ilta tummuu ikkunoiden takana, mutta sisällä on valoisan riehakas tunnelma. Eri ryhmien edustajat taputtelevat toisiaan selkään ja virkamiehiä ylistetään monisanaisesti. Taas on tehty liuta päätöksiä, joihin kaikki ovat tyytyväisiä. Erilaiset näkökulmat on otettu huomioon eikä kukaan koe jääneensä keskustelujen ulkopuolelle. Lopuksi kaikki rientävät onnellisina koteihinsa.

Hetkinen. Ei tämä ole uskottava alkukohtaus jutulleni. Mutta kaunis päämäärä se voisi olla.

Länsi-Uusimaa uutisoi joitakin viikkoja sitten Itä-Suomen yliopistossa teetetystä tutkimuksesta, jonka mukaan valtaosa luottamushenkilöistä kokee, että tietoa ja tilastoja hallitsevilla viranhaltijoilla on kunnissa liikaa valtaa. Viranhaltijat puolestaan pitävät päättäjien tietoja ja sitoutumista kunnan strategiaan vähäisinä.

Selvästikään tieto ei aina kohtaa päätöksentekoa ja arvostuksessa on puutteita puolin ja toisin. Lisäksi kuralla oleva talous aiheuttaa päätöksentekoprosesseihin kiirettä ja pakkoa. Sovituissa aikatauluissa tietenkin pitäisi pysyä, mutta eikö muutaman kuukauden viivytys maksa itsensä takaisin, jos päätökset tehdään harkinnan ja eri vaihtoehtojen avoimen punnitsemisen pohjalta? Kun tieto kulkee ja prosessit ovat hallittuja, viivytyksiäkin tulee vähemmän. 

Piskuisessa Bhutanissa, joka sijaitsee Himalajan vuoristossa Kiinan ja Intian välissä, on ollut jo 30 vuotta käytössä kansalaisten onnellisuutta mittaava indeksi, `bruttokansanonnellisuus´. Kuninkaan toimesta mittaristo on sidottu perustuslakiin. Se on jaettu kymmeniin osa-alueisiin, kuten henkiseen kasvuun, oman ajan käyttöön, vuorovaikutukseen ja hyvään hallintotapaan. Jokaiselle osa-alueelle on määritelty tavoitteet ja niitä mitataan numeerisilla ja laadullisilla indikaattoreilla sekä kansalaistutkimuksilla.

Vaikka näin laajaa ja yhtenäistä hyvinvointimittaristoa ei meillä Suomessa vielä olekaan, askelia sitä kohti kuitenkin otetaan. Puhutaan arvopohjaisesta päätöksenteosta ja kansalaisten onnellisuudesta politiikan onnistumisen mittarina. Bruttokansantuote ei enää pelkästään riitä.

Kuntaliitto on jo pari vuotta sitten hyväksynyt suosituksen “vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa päätöksenteossa”. Sen perusidea on, että aina selvitetään useita eri päätösvaihtoehtoja, joiden vaikutuksia arvioidaan etukäteen. Vähimmäisvaatimus on, että valmistellun esityksen rinnalla esitetään nollavaihtoehto eli kerrotaan, mitä tapahtuu, jos olemassa oleva tilanne ei muutu mitenkään. 

Päätösvaihtoehtoja tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti - kuntalaisten, ympäristön, kuntaorganisaation ja henkilöstön sekä talouden näkökulmasta. Jako on hyvin lähellä Bhutanin bruttokansanonnellisuuden neljää perustekijää: kestävää taloudellista kasvua, luonnon monimuotoisuutta, sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita. 

Suosituksen tueksi on laadittu opas, joka tarjoaa työkalun kunta- ja toimialakohtaisen arvioinnin kehittämistä varten. Se kertoo, mitä asioita valmistelevan virkamiehen olisi huomioitava päätösesitystä tehdessään. Samoja asioita luottamushenkilön tulisi punnita ennen päätöksentekoa. 

Eri toimialoilta löytyy lisäksi tutkimus- ja tilastotietoa, jota voidaan hyödyntää arvioinnin painopisteiden ja seurantamittarien määrittelemisessä. Esimerkiksi lakisääteisesti kerran valtuustokaudessa laadittavalle hyvinvointikertomukselle on olemassa valmis sähköinen formaatti, joka Lohjallakin on otettu käyttöön.

Ennakkoarvioinnin kehittäminen konkretisoi kunnan stratetegiaa ja selkeyttää yhteisiä tavoitteita virkamiehille ja luottamushenkilöille. Jälkikäteisarviointikin on helpompaa, kun tiedetään, mitä arvioidaan. Jos prosessi on julkinen, sivutuotteena saadaan asukkaiden suurempi luottamus politiikkaan. Kuntalaisten on helpompi ymmärtää ns. huonojen päätösten taustat silloin, kun hyviä päätöksiä ei ole mahdollista tehdä. Tämä vähentää valitusten määrää. Läpinäkyvämpi päätöksentekoprosessi on myös linjassa Lohjan strategian ykkösarvon eli avoimuuden kanssa.​

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)