Ei koskaan sataprosenttinen

Kun vieressäni istuva nainen jäi tuijottamaan jalkojani uimahallin saunassa, tajusin, etten enää koskaan menisi ihan “täydestä”. Mihin minä jalkani piilottaisin? Oli vielä selvittävä vaativa matka uimahallin liukkailla lattioilla altaaseen, yritettävä olla kompastumatta omiin varpaisiini. 

Meitä harvinaisia saurauksia sairastavia on Suomessa n. 300 000. Sairaus luokitellaan harvinaiseksi, jos sitä sairastaa enintään 2700 ihmistä. Tunnen miehen, joka on ainoa “lajissaan” maassamme. Hoitoa ja vertaistukea pitää hakea ulkomailta. Onneksi hän on koulutettu ja kielitaitoinen.

Vertaistukeakaan ei osaa hakea, jos ei edes tiedä, mistä kiikastaa. Ei ole epätavallista, että oikean diagnoosin saamiseen menee jopa kymmeniä vuosia. Siinä ajassa ehtii tavata kymmeniä lääkäreitä, antaa vielä useampia verinäytteitä, joutua moniin aivan turhiin ja inhottaviin tutkimuksiin. Epätietoisuus on uuvuttavaa ja pelottavaa, mutta vielä uuvuttavampaa on tulla leimatuksi luulosairaaksi tai hankalaksi potilaaksi.

Puutteellisesta diagnostiikasta seuraa väärää hoitoa ja vääriä elintapoja, jopa täysin vääriä ammatinvalintoja. Lihastautia sairastavien keskusteluryhmissä tästä heitetään aika katkeraa herjaa. Jokainen meistä on kuullut lukemattomia maallikkojen ja asiaa tuntemattomien lääkärien kehotuksia käydä kuntosalilla enemmän ja “ylittää itsemme”. Piiloviesti on aika loukkaava: olemme laiskoja. Todellisuudessa lihasmassa ei kuitenkaan kasva, vaikka kuinka pumppaisi rautaa, jos ongelma on hermoradoissa tai lihassolussa.   

Tällaisia virheellisiä käsityksiä vastaan taistelee Harvinaiset.fi-verkosto, johon kuuluu parikymmentä sosiaali- ja terveysjärjestöä, mm. Lihastautiliitto. Tämän vuoden aikana valmistuu sosiaali- ja terveysministeriön teettämä harvinaisia sairauksia koskeva kansallinen ohjelma, jonka tavoitteena on edistää oikean tiedon ja hoidon saatavuutta.

Eräänä päivänä koipeni jo oikuttelivat liian pitkää kävelylenkkiä, kun kaksi vanhempaa rouvaa tuli vastaan. Toinen työnsi hieman vaivalloisesti rollaattoria, toinen tepsutteli liukkaita kohtia varoen niinkuin minäkin. Kuulin pätkän rouvien keskustelua, kun he tulivat kohdalleni. “Ei ihminen ole koskaan sataprosenttinen”, sanoi toinen. Siihen toinen vastasi nyökytellen: “Nii-in, jokaisel nykkii jossain.” 

Kevät tulee. Kaikki mekin, joiden on vaikeaa tai jopa mahdotonta liikkua ulkona talvella, kömmimme ulos koloistamme. Olimme sitten omilla jaloillamme kulkevia, erilaisilla apuvälineillä varustettuja “pystyvammaisia”, tai invamopoon tai pyörätuoliin turvautuvia, haluamme ulos aurinkoon, haistamaan ruohon ja sulan järven. Tarvitsemme fyysisen ympäristön, jossa tämä on mahdollista, riittävästi levähdyspaikkoja ja turvallisia reittejä luonnon äärelle.

Osa sairauksista ei näy lainkaan päällepäin, osa näkyy paljonkin. Väärintulkintojen vaara on suuri. Fyysisen esteettömyyden lisäksi tarvitsemme henkistä esteettömyyttä. Vesiselvälle heikkojalkaiselle ei tarjoiltu olutta junan ravintolavaunussa, koska horjuvan kävelyn takia hänen luultiin olevan humalassa. Tämä on aika kevyt esimerkki. Pahimpia ovat varmaan ne, joissa fyysisesti vammaisia pidetään automaattisesti älyllisesti vajaina. Kaveri on tulossa yliopistolta väitöskirjaansa väsäämästä ja kaupassa hänelle aletaan puhua kuin kaksivuotiaalle. Siinä voi joskus huumorintaju loppua.

Kysäisipä kerran illansuussa eräs naapuri pyörätuolilla liikkuvalta, mutta täysin itsenäistä elämää viettävältä nuorelta mieheltä: “Eikös teidän invalidien pitäisi jo olla nukkumassa tähän aikaan?”. (Tämä oli viemässä roskapussia talon jäteastiaan.) No, sitäkin naapuria pitää ymmärtää, sillä hänkään tuskin on ihan “sataprosenttinen”.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​

Aamuvirkkujen yhteiskunta

Kun yrittää nukkua korvatulpat korvissa, kehon sisällä kohisee, humisee ja lorisee. Sydän paukuttaa kuin paalutuskone. Ei siitä mitään tule. Miten sitten suojautua ulkopuolisen maailman ääniltä, kun pitäisi saada nukkua? 

Valvon joka aamuyö. Ajatuksissani on silloin ruuhka-aika. Sisäinen pulina rauhoittuu puolessatoista tunnissa, kun unisyklin seuraava nukahtamisvaihe tainnuttaa minut.

Jotta seuraava päivä aukeaisi hyväntuulisena, on saatava kuroa yöllinen univaje umpeen aamulla. Ja ah, ne aamupäiväunet ovatkin kaikkein makeimmat; vasta silloin nukun oikeasti virkistävää unta!

Siis jos nukun. Koko muu maailma tuntuu heräävän, kun minulle olisi elintärkeää nukkua. Perheen murrosikäinen loraa suihkussa, nuorimmainen ei vielä ymmärrä kohteliaan kolistelemattomuuden merkitystä ja pitäähän minun nousta vahtimaan, että kolistelu johtaa lopulta kouluun lähtöön. Kaikki äidit tietävät, että lasten äänien aiheuttama hälytystila alkaa synnytyslaitokselta. Vain isät voivat nukkua, jos lapsi itkee.

Joidenkin tutkimusten mukaan ihmistä ei ole edes luotu nukkumaan yön läpi. Hengissäsäilymisemme kannalta on ollut parempi, että nukumme pienemmmissä pätkissä.   Entisajan ihmiset puuhailivat yöllä - tästä on kirjoitettu jopa oppaita. He ottivat päivänokosia eivätkä tiiviiseen yhteisölliseen elämään tottuneina ilmeisesti häiriintyneet toistensa äänistä. 

Tavallisena talviaamuna lumiaura kuulostaa irrottavan asvalttia Vappulantieltä. Naapuri imuroi korvan juuressa seinän takana. Toiselle on tullut vieraita kukonlaulun aikaan.

Muuta takaisin maalle, jos et kestä kaupungin ääniä, kommentoi ystäväni. No siellä vasta hullun työintoista porukkaa olikin! Sunnuntaiaamuisinkin lauloivat klapikoneet ja moottorisahat, vaikka kirkonkellot pauhasivat pyhäpäivän rauhaa.

Lohduttaa hieman, että luovien ihmisten väitetään olevan usein yöeläjiä. Mutta mitä silloin voi enää tehdä? Järjestyssäännöt komentavat hiljaisuuteen kello 22. En voi siis soittaa pianoa, en siirrellä huonekaluja, vaikka sisustusinspiraatio iskisi; sähkövatkainkin pysyköön laatikossaan. Silti kaikilla aamuvirkuilla on oikeus häiritä minun untani.

Kun talvi kääntyy kohti kevättä, aamuvirkuillekin on tarjolla pieni haaste - kesäaikaan siirtyminen. Meille aamutorkuille se on painajainen, jota vastaan taistellaan nyt jo kansalaisaloitteen muodossa. Kehotankin kaikkia, jotka pitävät kellojen vekslaamista ihmisten kiusaamisena käymään allekirjoittamassa aloitteen netissä.

Kaltaisteni aamutorkkujen kasaantuva univaje on kansantaloudellinenkin ongelma. Kuinkahan paljon tässä maassa syödään unilääkkeitä vain oman luontaisen unirytmin vastaisen työrytmin takia? Se, joka väittää, että pitää vain opetella menemään nukkumaan aikaisemmin, kokeilkoon itse nukahtamista vaikka kuudelta illalla, jos normaalisti uni tulee yhdeksältä. 

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että työelämä ja koululaitos pitäisi porrastaa ihmisten yksilöllisen uni- ja valverytmin mukaan. Uskon, että se lisäisi hyvinvointia, vähentäisi sairauspoissaoloja ja häiriökäyttäytymistä. Ennen kaikkea se parantaisi kollektiivista elämänlaatua, kun aamuäreät ja iltatorkut eivät joutuisi törmäyskurssille työmailla ja koulujen pihoilla. 

Tämä vaatisi kuitenkin massiivista korjausrakentamishanketta, jossa asuntojen äänieristystä parannettaisiin. Yhdistettynä energiatehokkuuden lisäämiseen se olisi terveyden edistämisen lisäksi ekoteko. Miten tällaisen ajatuskulun saisi läpi yhteiskunnassa, joka tuntuu nojaavan aamun tuntien tehokkaaseen käyttöön, sitä uneni eivät kerro. Taitaa siis jäädä päiväuneksi. Niiden ihanuutta en vielä ylistänytkään.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​

Mika Herpiölle Nahkurintorista

Haluan oikaista Kirjoittajavieraassa 7.3. esittämiäsi vääriä väitteitä vihreiden pyrkimyksestä kaataa koko Nahkurintorin kauppakeskushanke. Siitä ei ole kyse. Sen sijaan olemme esittäneet vaihtoehtoja hankkeen mittakaavaan ja toteutukseen. Haluamme kehittää kaupungin keskustaa kohtuudella ja asukkaiden toiveet huomioiden.

Tosiasiassa hankkeen kaatamista vaatineet kirjoitukset tämän lehden mielipidepalstalla eivät ole vihreiden kynästä, vaan ihan muiden kuntalaisten, joiden poliittista kantaa en tunne. He ovat kyllä mielestäni esittäneet erittäin aiheellista kritiikkiä ja toiveitaan mm. asuntojen lisäämisestä ja viihtyvyyden huomioimisesta suunnitelmissa. Omassa Kirjoittajavieras-kirjoituksessani 22.2. en vaatinut hankkeen kaatamista, vaan peräänkuulutin toteutukseen muitakin arvoja kuin kaupalliset arvot. Jälkeeni aiheesta kirjoittaneet vihreät Eero Karisto ja Ari Pihlström osoittivat huolensa nyt tyhjillään olevien kivijalkamyymälöiden tulevaisuudesta sekä liikenteen lisääntymisestä. Tyhjät liiketilat ja päästöjen lisääminen ovat ristiriidassa HINKU (hiilineutraali kunta) -hankkeen kanssa, johon Lohja on sitoutunut.

Olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä, että "hyvin suunniteltu keskustakauppakeskus voi olla ympäristöteko". En missään kohtaa kirjoitustani ole esittänyt toivetta, että Nahkurintori säilyisi rikkaruohoja kasvavana asfalttikenttänä. Tämä ei ole myöskään Lohjanharjun vihreiden kanta asiaan.

Lähdin etsimään tutkimustietoa, joka osoittaisi, että kauppakeskus todella tuo Lohjalle asukkaita ja asiakkaita. En sitä löytänyt. Kirjoitit: "Nykypäivänä kauppakeskukset ovat vetovoimatekijöitä, riippumatta siitä mitä joku tutkimus sanoo." Toivoisin todella, että näinkin ratkaisevia päätöksiä kuin kaavoitus tehtäisiin vankkoihin tutkimustuloksiin pohjautuen eikä vain toteuttamalla jotain päähänpinttymää nimeltä kauppakeskus.

Kysyin lisäksi, onko meidän toimittava samoin kuin kaikki muutkin vai pitäisikö uskaltaa olla rohkea edelläkävijä ja mennä kaavoituksessa "ympäristö edellä" tukeutuen Lohjan tutkittuihin vahvuuksiin. Tämä tarkoittaa minulle sitä, että kauppakeskushankekin alistettaisiin selkeästi osaksi kokonaissuunnittelua. Mietittäisiin viimein loppuun, mihin se kävelykatu sijoitetaan, mihin saadaan avointa, viihtyisää kaupunkitilaa oleilua ja vaikka katusoittajia varten, mihin ja miten rakennetaan asuntoja, joihin pääkaupunkiseudun hintoja karkuun lähtevillä on varaa ja mikä on se lisäarvo, joka Lohjalla on tarjota. Kauppakeskus voi olla samanlainen betonimöhkäle kuin muuallakin - tai se voi olla jotain omaleimaista.

Lohjan keskusta on ruma. Se ei houkuttele ketään. Siksi kauppakeskuksen ja sen ympäristön suunnittelu oikeasti viihtyisäksi keitaaksi on ensiarvoisen tärkeää. Autot on johonkin mahdutettava, mutta ne eivät saa mennä ihmisten viihtyvyyden edelle. Ei siis uhrata parhaita maisemapaikkoja autoille, vaikka se ehkä helpoin ratkaisu olisikin. Pitivät kauppakeskusten rakentajat ja yksityisautoilua rakastavat siitä tai eivät öljyvarat hiipuvat, ilmastonmuutoksen estämisen kanssa ollaan jo turkasen myöhässä ja meidän on ihan pakko ajatella ihmisten liikkumista joukkoliikenteen parantamisen eikä yksityisautoilun näkökulmasta.

Rakennetaan siis kauppakeskus, mutta tehdään se harkitusti. Mietitään sille Lohjan vahvuuksia tukeva imago arkkitehtonisesti ja toiminnallisesti. Valta tässä asiassa pitää olla kaupungilla, ei rakennuttajalla. Mietitään, mitä muuta Lohja, kauppakeskus ja sen ympäristö voivat tarjota kuin kauppoja. Meillä on vahvaa kulttuuriosaamista ja mahtava luonto. Otetaan nämä tekijät huomioon myös, kun mietitään kaupan kehittymistä.

(Mielipidekirjoitus on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä)

Ympäristö edellä, kauppakeskukset perässä

Kansa ei ymmärrä kaavoitusta, joku väitti minulle. Oli puhe lähidemokratiasta ja mihin asioihin asti se pitäisi ulottaa. Kaavoituksessa on kuitenkin kyse ympäristöstä ja palveluista, joihin jokaisella on omakohtaista tuntumaa, ihmettelin minä. 

Vihreässä keskusteluilassa 7.2. kaavoituspäällikkö Leena Iso-Markku perusteli kauppakeskuksen rakentamista Nahkurintorille kuluttajatutkimuksilla, joiden mukaan ihmiset haluavat ajaa autolla kauppakeskuksen parkkihalliin ja hoitaa kaikki ostoksensa saman katon alla. Jos tämä pitää paikkansa, olen samaa mieltä ensimmäisen väittäjän kanssa. Ainakaan silloin ei ymmärretä kaavoituksen pitkän tähtäimen ympäristö- ja maisemavaikutuksia ja asukkaiden tahto olisi alistettava ilmastonmuutoksen torjumiselle. Autoilun tukeminen kaupallisin keinoin ei ymmärtääkseni ole sitä kestävää kehitystä, johon Lohja on mm. HINKU-hankkeen myötä sitoutunut.

Lohjan keskustan kaupallinen selvitys vuodelta 2006 on tehty toimipaikkarekisterin ja kaupan tilastojen pohjalta. Eli asukkailta siinä ei ole kysytty mitään. Selvityksen mukaan Lohjalla oli huutava pula liiketilasta. Silloin vain neljä toimitilaa oli tyhjänä ja Prismaa ei oltu vielä avattu. Selvitys ennusti Lohjan ostovoiman kasvavan 10 % vuoteen 2020 mennessä väestömäärän ja kulutuksen kasvun myötä. Koska Lohja oli toimipaikkarakenteeltaan “keskustamainen” eikä pikkukaupungeille ominaisesti päivittäistavarakauppaan keskittyvä, kasvu kohdistuisi suhteessa eniten erikoiskauppaan.

Nyt meillä on Prisma ja lukemattomia tyhjiä liiketiloja. Taidamme sittenkin olla pikkukaupunki. Selvityksen moittima tilanne, jossa liiketilat ovat sijoittuneet hajanaisesti, on pahentunut niiden tyhjenemisen myötä. 

Nahkurintorinkin todetaan olevan etäällä kaupallisesta ytimestä. Ratkaisuksi tarjotaan tiivistä keskustarakennetta, kävely-yhteyksien parantamista ja “menestyvän keskustan tunnusmerkkiä” kävelykatua. Alamme päästä asiaan. Mutta jos uusi kauppakeskus tappaa lisää kivijalkakauppoja, ei elävä yhteys eri liiketilojen välillä säily edes kävelykadun avulla. Tyhjät liiketilat eivät houkuttele muuhun kuin pikaiseen ohimarssiin. 

Kaavassa kortteli on lisäksi täyteen ahdettu. Se ahdistaa Nahkurintallin nurkkaan eikä tarjoa oleskelu- tai puistotilaa. Rakennuksen katto, josta olisi mahtavat näkymät järvelle ja harjulle, on varattu autoille. 

Tämä kaikki sotii myös Länsi-Uudenmaan vetovoimatutkimuksen (2011) keskeisiä tuloksia vastaan. Tutkimus on tehty haastattelemalla kuluttajia ja yrittäjiä. Missään kohtaa tutkimus ei mainitse kauppakeskuksia vetovoimatekijöinä. Sen sijaan luonto, maaseutumaisuus ja joukkoliikenteen kehittäminen houkuttelevat alueelle asukkaita - ja asiakkaita. Tarjontaa täytyy tutkimuksen mukaan monipuolistaa, mutta vetonaulojen uskotaan löytyvän ympäristöstä. Johtopäätöksenä hiilineutraalius nähdään alueen brändinä, jossa vihreät arvot olisi sidottava alueen markkinointiin.

Konkreettisemmalla tasolla ekologisuus kilpailuvalttina tarkoittaa työpaikkojen ja yritysten luomista vesielementin ympärille, ympäristöteknologiaan ja matkailuun. Näitä tekijöitä listaa Seudullinen elinvoima- ja elinkeino-ohjelma SELKO (2012). Lisäksi se tarkoittaa fiksua tonttikauppaa, uusien energiaratkaisujen ja ekologisten materiaalien käyttämistä rakentamisessa. Näissä kaikissa Lohja osana Länsi-Uuttamaatta voi olla edelläkävijä. Kauppakeskuksia ketjuliikkeineen sen sijaan on joka paikassa. 

Hyvä uutinen on, että keskustan osayleiskaavasta on tehty niin paljon muistutuksia, että uusi versio tulee näytille kevään aikana. Siihen pystyy siis vielä vaikuttamaan ennen uutta valtuustokäsittelyä, joka on edessä kesäkuussa. 

Lohjan Vihreät suunnittevat kaavasta omaa esitystään, jossa liiketilaa todennäköisesti supistetaan reilusti ja rakennuksesta lohkaistaan aimo siivu avoimen kaupunkitilan ja terassien hyväksi. Katto olisi oiva paikka maiseman ihailuun ja vaikkapa ruokailuun kattopuutarhan siimeksessä. Ehkä tällainen liikekeskus houkuttelisi paremmin myös paikallisia yrittäjiä, jotka panostavat alueen ominaislaadun esiintuomiseen ja lähituotteisiin.

Kävelykadusta soisin tulevan hulppean bulevardin harjulta rantaan asti. Mutta jos ei se nyt ihan Aurlahtea hyväile, muistuttakoon edes parin korttelin mittaisena, että ihmisillä on jalat liikkumista varten.​

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras -palstalla)

Toimiva tiedottaminen takaa paremmat päätökset

Kaupungin virallinen ilmoitustaulu sijaitsee Monkolassa. Kuinka moni käy siellä lukemassa kuulutuksia tai valtuuston esityslistoja? Vain osa kuulutuksista päätyy kaupungin nettisivuille, jotka ovat kaikkea muuta kuin helposti lähestyttävät. Kuinka moni löytää tiedon sieltä? Kuten tämänkin lehden mielipide- ja tekstaripalstoilla on voinut todeta, virheellistä tietoa liikkuu huhupuheina aiheuttaen turhaa riitelyä. Yksi puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä.

Uusi kuntalaki velvoittaa kunnat toteuttamaan lähidemokratiaa. Lohjalla on juuri saatu valmiiksi lähidemokratiamalli, joka tulee tarjoamaan asukkaille entistä enemmän keinoja vaikuttaa omiin asioihinsa. Tiedon kulussa ollaan uuden ison haasteen edessä. Tieto, joka on päättäjien hallussa, pitää saada välitettyä kuntalaisille oikeasisältöisenä, oikea-aikaisesti ja oikeita kanavia pitkin.

Demokratia toimii vain, jos tieto on yhtä lailla kaikkien saatavilla. Vain silloin päätöksenteko voi olla aidosti avointa. Puhuttaessa yhdenvertaisuudesta ja palvelujen saatavuudesta pitää puhua myös tiedon saatavuudesta. Yhtä lailla kuin palvelut on taattava ihmisten lähellä myös tietoa vaikuttamisen keinoista on jaettava siellä missä ihmiset ovat ja liikkuvat. 

Suurin osa käyttää nettiä päivittäin. Se on selkeästi yksi luonteva kanava, mutta ei ainoa. Kaikki eivät syystä tai toisesta voi tai halua käyttää tietokonetta. Tarvitaan sanomalehtiä, tarvitaan ilmoitustauluja, tarvittaisiin myös keskitetty neuvontapiste, johon voisi soittaa ja kysyä näistä asioista. Luontevampaa olisi kehittää kirjastoja ja toivottavasti perustettavaa kulttuuritaloa monipalvelupisteiden suuntaan kuin kaupungintaloa.

Lohjan lähidemokratiatyöryhmässä, jossa minulla oli ilo toimia syyskausi, olimme yksimielisiä, että kaupungin nettisivuille on luotava lähidemokratiaosio, joka kertoo kaiken oleellisen uudesta lähidemokratiamallista. Tämän lisäksi sivuilla on tiedotettava selkeästi myös vanhoista vaikuttamisen keinoista, kuten kansalaisaloitteen tekemisestä. Kaupungin nettisivut eivät kuitenkaan välttämättä ole luontevin keskustelun paikka, vaikka sivustolla toimisikin palautelaatikko. Eritoten aluetoimikunnat, joita ollaan perustamassa Lohjan alueelle kahdeksan, voisivat toimia myös somessa ja perustaa avoimet facebook-sivut ajatusten vaihtoa  ja tiedonvälitystä varten. 

Suuri vastuu tiedonkulusta on aluekoordinaattorilla, jonka tehtävänä on polkaista alueellinen päätöksentekomalli käyntiin ja valvoa ja opastaa aluetoimikuntien työskentelyä. Oleellista on tiedon oikea-aikaisuus. Tieto on saatava kuntalaisille suoraan ja aluetoimikuntien kautta jo, kun asioita laitetaan vireille, jotta niihin todella ehditään ottaa kantaa ja paneutua. Etukäteistieto vähentää jälkiviisautta ja tilanteita, joissa jo pitkälle valmistellut asiat joudutaan vetämään pois päätöksenteosta esim. valitusten takia. Aito alueellinen päätäntävalta lisää myös asukastyytyväisyyttä ja vähentää turhautumista päätöksentekoprosesseihin ja päättäjiin. Tämä helpottaa varmasti työskentelyä kaikissa päätöksentekoportaissa. 

Minna Jaskari

kuntavaaliehdokas (vihr.)

FM, ent. puuseppäyrittäjä

Lohjanharjun Vihreiden pj​

(Mielipidekirjoitus on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä)

Matalan kynnyksen osallistumista myös kulttuuriin

Kiitos Ari Pitkämäki ja Apuomena! Kiitos tarkennuksesta mielipidekirjoitukseeni sekä informaatiosta seniorikahviloiden kokoontumisajoista mielipidepalstalla 18.10. Tarkoitin "kaupungilla" tosiaan kaupunki- ja taajama-alueita, en ydinkeskustaa. Toisaalta en tiennyt, että seniorikahvilat toimivat jo Sammatissa ja Karjalohjalla, mikä on todella hienoa. Teette tärkeää työtä!

Olen samaa mieltä kanssasi, että matalan kynnyksen osallistuminen ja vertaistuki ovat tärkeitä. Ne ovat parasta mahdollista ennaltaehkäisevää toimintaa kaiken ikäisille ihmisille. Toivonkin, että osallistumiskynnyksen madaltaminen olisi periaatteena kaikessa harrastus- ja kulttuuritoiminnassa. Tarjonnan monipuolisuudella pidetään huoli, että jokainen ikään, sukupuoleen tai taustaan katsomatta löytää itselleen sopivaa tekemistä, jossa voi kokea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa.

Harrastusten ja kulttuuritapahtumien hinnat eivät saa olla esteenä pienituloisillekaan ihmisille. Siinä Lohjalla on parantamisen varaa. Laurentius-salissa ja Pyhän Laurin kirkossa järjestetään upeita konsertteja, mutta lippujen hinnat ovat korkeita eivätkä työttömien, eläkeläisten ja opiskelijoiden alennukset aina riitä madaltamaan kynnystä lähteä kuuntelemaan. Tarvittaisiin myös vaihtelevampaa musiikkitarjontaa, klassisen musiikin lisäksi esimerkiksi kansanmusiikkia, ja nuorille päihteettömiä musiikkitapahtumia kosteiden ravintolailtojen sijaan.

On myös huolehdittava tapahtumien saavutettavuudesta. Keskustan ja suurimpien taajamien välillä pääsee suhteellisen hyvin liikkumaan julkisilla eikä taksinkaan hinta ihan mahdottomaksi nouse, mutta olisi huomioitava myös reuna-alueet ja lähikunnat. Esimerkiksi Lohjaan nyt liittyvissä kunnissa, Karjalohjalla ja Nummi-Pusulassa, on kiinnostavaa paikallista kulttuuritoimintaa, jonka äärelle myös lohjalaisten kannattaisi hakeutua. Kaupungin kulttuuritapahtumille puolestaan olisi eduksi, jos naapurikuntalaisten olisi helpompi päästä meille teatteriin, konsertteihin ja elokuviin. Tähän, kuten kaikkien palvelujen saavutettavuuteen, tarvitsemme joukkoliikenteen kehittämistä. Niin peruspalvelujen kuin kulttuuritarjonnan ja harrastusten pitää olla kuntalaisten saatavilla ilman omaa autoa.

Mielestäni Lohja tarvitsee kulttuuritalon, joka olisi paras mahdollinen kaikille kuntalaisille avoin matalan kynnyksen kohtauspaikka. Näkisin sen mielelläni vanhassa keksitehtaassa, jolloin se avaisi myös väylää kaupungin keskustan ja rannan välillä. Tavoitteeksi olisi asetettava myös oma taidemuseo Salon Veturitallin mallin mukaan. Kaipaan tänne myös elokuvakerhoa, joka esittäisi valtavirrasta poikkeavia elokuvia ja klassikoita.

Rahat ovat tiukilla, mutta vapaa-aika ja kulttuuri vievät kunnan budjetista vain murto-osan. Niihin panostaminen on ennaltaehkäisevää työtä, joka tuo hyvinvointia ja vähentää tarvetta sosiaali-ja terveyspalveluille. Liikkuvat, toisiaan tapaavat ja kulttuuria harrastavat ihmiset sairastavat vähemmän, ja myös syrjäytymisriski pienenee.

Minna Jaskari

kuntavaaliehdokas (vihr.)

FM, ent. puuseppäyrittäjä

Lohjanharjun Vihreiden pj

(Mielipidekirjoitus on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä)

Ennaltaehkäisyä, terveysbusseja ja kotihoitoa senioreille

Perjantaina 5.10.2012 järjestetyssä Ihana ikä -senioritapahtumassa Lohjanharjun Vihreitä edusti vain kaunis nimikyltti. Kuulin asiasta jälkikäteen, koska minut oli ilmoitettu tilaisuuden yhteydessä järjestettyyn vaalipaneeliin tietämättäni. Tällaista ei saisi tapahtua, mutta joskus tieto ei vaan kulje. Olen pahoillani erityisesti paneelia kuuntelemaan saapuneiden ikäihmisten puolesta.

Korviini kantautui, että paneelikeskustelu oli kääntynyt väittelyksi terveyskeskusten määrästä. Terveyskeskusten määrän säilyttämisellä ikäihmisten hoitoa ei kuitenkaan ratkaista.

Lähtökohtana pitää olla senioreiden itsemääräämisoikeus ja valinnanvapaus asuinpaikan suhteen. Tuttu ympäristö naapureineen ja ystävineen tuo elämänlaatua, joka parantaa toimintakykyä ja terveyttä. Palvelut on silloin taattava siellä, missä asuinpaikkakin on.

Perinteiset terveyskeskukset sopivat kaupunkialueelle, jossa on riittävästi väestöpohjaa. Keskusta-alueelle on myös helpompi saada lääkäreitä. Syrjäkylillä ja taajamissa sen sijaan kamppaillaan sijaisten puutteen, vaihtuvien lääkärien ja yksityisten hoiva-alan yritysten hinnoittelun kanssa. Pelätty kahden terveyskeskuksen malli olisi taannut vanhuksille oman, heidän erityistarpeisiinsa keskittyneen geriatrisen yksikön nykyiseen Keskustan terveysasemaan.

Taajamissa ja kylissä terveyskeskusten palveluja voisivat hoitaa kustannuksiltaan ja rakenteeltaan kevyemmät terveyskioskit. Verikokeen ottaminen tai verenpaineen mittaaminen ei vaadi ympärilleen esim. Tynninharjun kokoista laitosta. Terveyskioski voi toimia olemassaolevassa rakennuksessa, koulun tai päiväkodin yhteydessä tai vaikka vanhalla seurantalolla.

Ikäihmisille liikkuminen on kuitenkin ongelma oli palvelu sitten terveyskeskuksessa tai -kioskissa. Heillä ei välttämättä ole enää ajokorttia, kyliltä kulkee busseja huonosti ja pysäkille on liikaa matkaa. Vaihtoehdoksi jää taksi, kun joukko-ja palveluliikenne ei tavoita kaikkia. Monen tutkimuksen ja toimenpiteen voisi hoitaa ikäihmisen kotona tai kyliä kiertävässä terveysbussissa. Onhan meillä kirjasto- ja optikkoautotkin, miksei sitten terveysbusseja?

Kun terveysbussi hurauttaisi kotikulmille, heikkokuntoisen ihmisen ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Tämä palvelisi ikäihmisten lisäksi myös vammaisia, pienten lasten äitejä tai vaikkapa flunssaan sairastunutta sairasloman tarvitsijaa. Kun tarvitaan jatkotutkimuksia tai tilanne on vakavampi, on joka tapauksessa turvauduttava ambulanssiin ja / tai sairaalaan eli siinä suhteessa kevyemmät palvelurakenteet eivät vaarantaisi mitään.

Terveysbussien käyttöönoton näkisin kaikista tärkeimpänä syrjäisemmillä seuduilla. Esimerkiksi Karjalohjalla yli 65-vuotiaiden suhteellinen osuus on jo reilusti yli 20 %. Viidesosaa väestöstä ei voida kuvitella siirrettävän keskusta-alueelle asumaan. Jokaisen kuljettaminen erikseen terveyspalvelujen pariin on myös melkoista tuhlausta.

Sairaanhoidon lisäksi olisi ikäihmistenkin kohdalla panostettava ennaltaehkäisevään työhön. Kotihoitoa voitaisiin kehittää välttämättömistä hoitotoimista neuvontaan, liikuttamiseen ja muuhun aktivoimiseen. Resurssit tähän saataisiin rohkealla palvelurakenteiden keventämisellä ja painopisteen siirtämisellä puitteista ihmisten kohtaamiseen. Yhteistyö kolmannen sektorin kanssa on tärkeää ja sitä olisi laajennettava kyliin ja taajamiin. Esimerkiksi Apuomenan seniorikahvilat toimivat vain kaupungissa. Parasta ennaltaehkäisyä on varmasti yksinäisyyden poistaminen. Ihmisten kynnystä tarjoutua ikäihmisten seuraksi, lukemaan, kävelyttämään ja vaikka vain juomaan päiväkahvit pitäisi madaltaa.

Omaishoidon edellytyksiä olisi edelleen parannettava mm. vertaistuella ja vapaapäivien lisäämisellä. Omaishoidon määritelmää tulisi lisäksi laajentaa koskemaan myös esim. vanhempiaan osittain kotona hoitavia lapsia tai muita lähisukulaisia. Osa-aikatyöhön siirtyvän omaishoitajan tulonmenetystä olisi tuettava, kuten lasten kotihoitoakin. Tämä tulee kunnalle edullisemmaksi kuin laitoshoito.

Ikäihmisten hoito ei saisi siirtyä automaattisesti laitoksiin siinäkään vaiheessa, kun tarvitaan ympärivuorokautista apua. Esimerkiksi Tammisaaressa on hyviä kokemuksia kotisairaalatoiminnasta. Jälleen potilaan hoitaminen kotona tulee kunnalle halvemmaksi kuin uusien laitospaikkojen rakentaminen.

Lisäksi on muistettava, että valtaosa ikäihmisistä on edelleen aktiivisia kansalaisia, joilla on aikaa käydä museoissa, kirjastossa, konserteissa, teatterissa ja elokuvissa. Ikäihmiset eivät saa jäädä vain numeroiksi sote-palvelutilastoissa, vaan heitä kiinnostavasta tarjonnasta on pidettävä huolta niin kulttuurin saralla kuin liikunta- ja opintoryhmissäkin.

Minna Jaskari

kuntavaaliehdokas (vihr.)

Lohjanharjun Vihreiden pj

(Mielipidekirjoitus on julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 8.10.2012