Vihdoinkin saa tahtoa

Minulle tärkeä ja rakas ihminen sai tänään 1.3.2017 naimaluvan, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui viimein voimaan. Niin paljon maailmassa on kuitenkin vielä parannettavaa, että en voi hänen henkilöllisyyttään paljastaa. Hän ei sitä haluaisi, koska oppi varomaan kielteisiä asenteita jo lapsena, alakoulussa. 

Toisaalta, mitäpä se muille kuuluu, kenestä läheiseni tykkää? Sehän on yksityisasia! Vaan kun ei sittenkään ole. Yhteiskunta on rakentunut ydinperheajattelun varaan. Siinä mallissa ydinperhe koostuu isästä, äidistä ja lapsista ja kaikki poikkeamat on aikojen saatossa koettu uhkana: yksinhuoltajien perheet, isättömät lapset, jopa lapsettomat avioparit.

Kaiketi vastuunjaollisista syistä suurimmalle osalle ihmiskuntaa on ollut tärkeää tietää, kuka on kenenkin biologinen lapsi: nuo kaksi ovat tuon lapsen vanhemmat ja siten vastuussa hänen ruokkimisestaan. Ja koska lapsia ei synny ilman tietynlaista seksiä, sekin asia on täytynyt ottaa kontrollin alle.

Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti. Olin silloin kaksivuotias. Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1981 se poistui myös tautiluokituksesta. Samana vuonna Kekkonen luopui presidentin virasta, luokallani ollutta kahta tyttöä haukuttiin lesboiksi, koska he halailivat toisiaan välitunnilla, ja minä pukeuduin feministiksi  luokan naamiaispäivänä laittamalla isäni puvun takin päälle. Virallisella tasolla iso muutos homoseksuaalisuuden rangaistavuudesta hyväksytyksi ominaisuudeksi tapahtui suhteellisen nopeasti, mutta yleiset asenteet muuttuvat paljon hitaammin.

Alussa mainitsemani henkilö sattui jokin aika sitten, nyt jo aikuisena, samalle bussipysäkille miesporukan kanssa. Porukan maihinnousukenkiin sonnustautunut jäsen mainosti kenkiään "hyviksi homojen potkimiskengiksi". Tuollaiset kohtaamiset ja väkivallan uhka pudottavat ikävällä tavalla maan pinnalle, vaikka omassa tuttavapiirissä saisi ihan rauhassa olla mitä on.
 
Seksuaalinen tasavertaisuus ry SETA:lla on ollut merkittävä rooli suvaitsevaisuuden ja tietämyksen lisääjänä. 90-luvun alussa elokuvaopiskelijana toimin itsekin Turussa SETAn aktiivina. Meitä oli intomielinen porukka perustamassa seksuaalivähemmistöille omaa opiskelijajärjestöä sekä käynnistämässä Suomen ensimmäistä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elokuvafestivaalia. Kuvaavaa, että jouduin eräänkin kerran festivaalin ohjelmistovastaavana ja festivaalipäällikkönä selittämään, ettei kyseessä ollut mikään seksielokuvafestivaali, vaan toimme maahan elokuvia, jotka kuvasivat HLBT-ihmisten* elämän koko kirjoa, rakkautta, perhe-elämää, ystävyyssuhteita sekä lapsi- ja adoptiohaaveita.

Pakko myöntää, etten tuolloin vielä uskonut tasa-arvoisen avioliittolain toteutumiseen, vaikka festivaalin keskeinen tehtävä oli ennakkoluulojen karsimisen ohella puhua vähemmistöjen tasavertaisten oikeuksien puolesta. Tänään moni jo rekisteröidyssä parisuhteessa elävä tuttavani voi laittaa avioliittopaperit vetämään ja olla sen jälkeen ihan virallisesti naimisissa eikä vain "sateenkaarirekisterissä", joka on statuksena ollut hyvä edistysaskel ja välietappi, mutta silti eriarvoistava ja leimaava.

Tästä päivästä eteenpäin seksuaalinen suuntautuminen ja kumppanin sukupuoli eivät suoraan ja alleviivaavasti näy henkilötiedoissa. Jospa rakkaus saisi viimein tilaa erilaisuuden seksualisoinnilta. Kuten vihkikaavassa todetaan, avioliitto on perheen perustamista varten ja tarkoitus olisi rakastaa puolisoa myötä- ja vastamäessä. Oli se puoliso sitten pitkä tai pätkä, pullea tai laiheliini, mies tai nainen - tai jotain siltä väliltä.

*HLBT = Homo-, lesbo- ja biseksuaalit sekä transseksuaalit ja transsukupuoliset

Politiikka on parasta aikaa

Pitkään politiikassa mukana olleet ihmiset usein sanovat, että vaalit ovat politiikan parasta aikaa. Olen aina hieman kapinoinut tuota ajatusta vastaan ja ajatellut, että eikös se nyt ole aika itsekeskeistä nauttia niistä ajoista, kun kalastelee ääniä. Ja eikös politiikan tarkoitus eli yhteisten asioiden hoitaminen hämärry sen kaiken vaalipöhinän keskellä?

Nyt olen kuitenkin tullut toisiin aatoksiin. Päätös ehdolle asettumisesta tämän kevään kuntavaaleissa ei ollut mikään helppo. Puntaroin monia asioita: omaa ajankäyttöäni, terveydentilaani, kuntapolitiikan hitaita prosesseja, joskus tuskastuttavaa nokittelua eri ryhmien ja yksilöiden välillä, muutosvastarintaa ja arvomaailmojen törmäämistä. Vaakakupissa alkoi kuitenkin painaa enemmän vastuu ja halu kantaa korteni kekoon kuntani paremman tulevaisuuden puolesta. 

Puntarointi johti myös miettimään, miksi olen alun alkaen lähtenyt politiikkaan mukaan ja mitkä ovat niitä itselleni tärkeitä asioita, joita haluan ajaa. Tajusin, että vaalit ovat välitilinteon paikka - ja juuri siitä minulle tuli  tunne, että vaalit tosiaan ovat politiikan parasta aikaa. Vaaliteemojani miettiessäni ja vanhoja kolumnejani selatessani erään kansion välistä tipahti edellisten kuntavaalien aikainen vaalimainokseni. Siinä on teksti: "Välittämistä lapsista, vanhuksista, vammaisista, väsyneistä. Viihtymistä kotikulmilla, kaupungilla, kulttuuririennoissa, luonnossa." Nuo sanat kiteyttävät edelleen hyvin, miksi olen ehdokkaana ja minkä asioiden toteutumista haluan kaupungissani edesauttaa.

Asioiden hoitaminen on nautinnollista. Kun näkee itselle tärkeän asian nytkähtävän eteenpäin kunnan päätöksentekorattaissa, se on aina pienen tuuletuksen paikka. Keskustelut toisten luottamushenkilöiden kanssa opettavat uutta ja avartavat maailmankuvaa. Paras konsti testata omia näkemyksiä on väitellä niistä sellaisen henkilön kanssa, joka on täysin eri mieltä. Eikä kokouksissa aina ole haudan vakava tai tympeän paperinen tunnelma. Poliitikotkin osaavat heittää herjaa, ihan totta! Sitten palataan taas kokousagendalle.

Kyläpöllönen haluaa siis lennähtää ehdokasoksalle huhuilemaan täynnä uutta intoa. Ja se puu saisi sivumennen sanoen olla vaikkapa Lohjanjärven rannalla kasvava tukeva tervaleppä, jonka sahausjälki on ihanan oranssinpunertava. Väriä tämä kaupunki nimittäin kaipaa - ja tukevasti juuret maassa seisovia päättäjiä.

Kyläpöllönen ehdokkaana

Oikea nimeni on Minna Jaskari. Olen 47-vuotias, kahden ihanan nuoren miehen äiti, valmiina palvelukseen. Lähdin kuntavaaliehdokkaaksi nyt toista kertaa. Koska lapseni ovat jo isoja, aikaa yhteisten asioiden hoitamiseen jää aiempaa enemmän. Viime vaaleissa keräsin mukavan äänimäärän. Se riitti tarkastuslautakuntapaikkaan, jonka olen kokenut erinomaisena kouluna ja sisäänajona koko Lohjan kunnan toimintaan ja kuntapolitiikkaan. Haluan hyödyntää oppimiani asioita ja tarjota karttuneen tietotaitoni lohjalaisten käyttöön.

Vahvuuksiani ovat monipuolisuus, ennakkoluulottomuus, sinnikkyys ja avarakatseisuus. Omaksun uusia asioita nopeasti, paneudun niihin ja haluan tehdä päätöksiä tutkitun tiedon pohjalta. Olen helposti innostuva, helposti lähestyttävä ja nautin erilaisista taustoista tulevien ihmisten kohtaamisesta. 

Alkuperäiseltä koulutukseltani olen filosofian maisteri. Pääaineena opiskelin elokuva- ja televisiotiedettä, sivuaineena kulttuurihistoriaa. Työskenneltyäni vuosituhannen vaihteessa elokuva-alan järjestöissä päätin vaihtaa alaa. Suoritin huonekalupuusepän ammattitutkinnon ja tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Perustin Karjalohjalle oman yrityksen, jossa tein mittatilaustöitä ja kunnostin vanhoja huonekaluja.

Tällä hetkellä suoritan käsityötaiteen perusopintoja Hiiden opistossa. Olen opiskellut myös mm. luovaa toimintaa, kasvatustiedettä ja ympäristönsuojelua. Harrastan laajasti kulttuuria ja taidetta, käsitöitä ja kirjoittamista. Kuulun Länsiuusimaa-lehden Kirjoittajavieras-rinkiin. Kunnostani pidän huolta tanssimalla, jumppaamalla ja ulkoilemalla. Asun unelmapaikalla Lohjan keskustassa, jossa kaikki on lähellä: kirjasto, kaupat, uimahalli, Porlan polut ja Aurlahden ranta.

Ennen tarkastuslautakuntaa olen toiminut muutaman yhdistyksen hallituksessa, mukaan lukien Kriittinen korkeakoulu, Filmiaura ry (joka päättää elokuva-alan Jussi-ehdokkaat ja vastaa Jussi-juhlien järjestämisestä), Uudenmaan Vihreät ja Lohjan Vihreät ry, jonka puheenjohtajan pestiä hoidin edellisten kuntavaalien aikaan.

Minua kiinnostavat erityisesti yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien asiat. Haluan vaikuttaa siihen, että sairaat ja köyhät, eläkeläiset ja vanhukset, lapset ja nuoret, maahanmuuttajat ja syrjityt, vammaiset ja yksinäiset, työttömät ja pienyrittäjät, yksinhuoltajat ja sateenkaariperheet tulevat kuulluiksi, saavat tarvitsemansa palvelut, kokevat osallisuutta ja tasavertaisuutta, pystyvät asumaan, harrastamaan ja vaikuttamaan itse asioihinsa. Harrastaminen ja osallistuminen eivät saa olla kiinni rahasta, iästä tai taustasta.

Olen itse kokenut vakavan sairastumisen ja sen myötä menettänyt työkykyni ja yritykseni sekä päätynyt eläkkeelle. Sairastan lihastautia/polyneuropatiaa ja osteoporoosia. Tiedän, miltä tuntuu, kun kivut vievät toimintakyvyn eikä viikkokausiin pääse omasta kodistaan ulos ilman saattajaa. Tiedän myös, miten se kaventaa sosiaalista elämää, laihduttaa kukkaroa ja uhkaa syödä elämänilon. Nämä kokemukseni auttavat ymmärtämään muita, joiden elämä ei ole mennyt ihan sitä helpointa ja suorinta latua.

Terveydentilani on yhtä aikaa siunaus ja haaste. Se pakottaa joka päivä laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen ja huolehtimaan itsestäni. On levättävä riittävästi, liikuttava sopivasti, syötävä terveellisesti ja pidettävä huolta omasta turvaverkosta. Kun nämä asiat ovat tasapainossa, nautin suunnattomasti siitä, että minulla on aikaa lapsilleni, ystävilleni ja yhteisten asioiden hoitamiselle.

Haluan olla mukana rakentamassa henkisesti ja fyysisesti esteetöntä, moniarvoista, tasa-arvoista, kaunista ja kultturellia kaupunkia, jossa kaikilla on hyvä olla. Vaaliteemoikseni olen valinnut seuraavat:

1) Vähäväkisten ja vähemmistöjen asema:
-ennaltaehkäisevä työ
-harrastusmahdollisuudet, koulutustarjonta, julkinen liikenne
-syrjinnän ja syrjäytymisen torjuminen
 
2) Kulttuuri kuuluu kaikille! 
-Kulttuuripassi / Kaikukortti käyttöön Lohjalla

3) Asumisen uudet tuulet
-edulliset vuokra-asunnot
-yhteisöllinen asuminen
-ekologinen rakentaminen
 
4) Pienyrittäjyyden edistäminen
-lähituotannon ja paikallisen käsityöyrittäjyyden tukeminen
-kävelykatu Lohjalle!

Alla Ylen ja Helsingin Sanomien vaalikonevastaukseni. Länsi-Uusimaan vastauksia en onnistunut linkkinä tallentamaan. Lisään ne tänne myöhemmin, kunhan ehdin kirjoittaa ne auki.

https://vaalikone.yle.fi/kuntavaalit2017/lohja/ehdokkaat/13553?emp=rt-1#candidate
http://www.vaalikone.fi/kunta2017/lohja/ehdokas/5946

Kulttuuripassilla elämänlaatua kaikille

Kyläpöllönen Kiasmassa

Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta linjasi viime syyskuun kokouksessaan uuden Elinvoima-toimialan Kaupunkisisältöjen painopisteet vuodelle 2017. Yhdeksi painopisteeksi valittiin jokaisen kuntalaisen monipuolisen kulttuurin ja liikunnan harrastamisen mahdollistaminen. Matalan kynnyksen osallistumista edistäisi Espoossa vuosina 2014-15 pilotoitu kulttuuripassi.

Kulttuuripassilla parannetaan taloudellisesti tiukassa tilanteessa olevien mahdollisuuksia käyttää itseä kiinnostavia taide- ja kulttuuripalveluja tarjoamalla ilmaisia pääsylippuja. Tausta-ajatuksena on, että kulttuuri ei ole luksusta, vaan kaikkien perusoikeus. Sillä parannetaan elämänlaatua, edistetään terveyttä ja osallisuutta. Samalla tuodaan uusia yleisöjä kulttuuritarjonnan piiriin. Passin tarkoituksena ei ole viedä tilaa maksavilta asiakkailta, vaan ilmaisten lippujen jakamista voidaan rajoittaa. Pilottihankkeessa ilmaislippujen määrän katoksi asetettiin 5 % esitystä kohti.

Kulttuuripassi-verkosto koostuu kulttuuripalvelujen tuottajista ja sosiaalialan toimijoista. Jälkimmäiset jakavat kulttuuripasseja asiakkailleen. Käytäntö on osoittautunut toimivaksi, koska tällöin asiakkaiden tulotietoja ei tarvitse erikseen tarkistaa ja vältetään turha byrokratia. Tämä myös kannustaa asiakkuuteen ja avun hakemiseen.

Kaikki pilottiin osallistuneet olivat kulttuuripassiin todella tyytyväisiä. Sosiaalipuolella sitä pidettiin asiakastyötä tukevana työkaluna. Kulttuuritoimijoille kokeilun positiivinen sivutuote oli täyttöasteen kasvattaminen ilman omaa markkinointia tai taloudellista panostusta. Asiakkaat puolestaan antoivat ylistävää palautetta mahdollisuudesta osallistua tapahtumiin, joihin ei olisi ilman kulttuuripassia ollut varaa mennä.

Parannusehdotuksiakin asiakkailta tuli. Kulttuuripassin piiriin toivottiin lisää nuoria kiinnostavia tapahtumia, rock-klubeja sekä urheilutapahtumia. Lisäksi toivottiin maksutonta liikkumista kulttuuripalvelujen luo, jotta esimerkiksi bussilipun hinta ei muodostuisi esteeksi osallistumiselle.

Tällä hetkellä kulttuuripassista on käynnissä jatkohanke. Tavoitteena on toimintamallin leviäminen koko Suomeen pysyvästi. Yhtenäinen malli mahdollistaisi kulttuuripassin käytön yli kunta- ja maakuntarajojen. Uusia alueita ja organisaatioita siis toivotaan mukaan. Lohja voisi mainiosti olla yksi niistä.


(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Terveisiä Tarlasta!

Tarkastuslautakunnan jäsenyyteni aiheuttaa aika ajoin hämmentyneitä kysymyksiä: Mikä se sellainen lautakunta on? Mitä te siellä oikein teette?

Tarkastuslautakunta on keskusvaalilautakunnan ohella ainoa lakisääteinen lautakunta. Se huolehtii kaupungin tilintarkastusta koskevista valmistelutehtävistä, kuten tekee valtuustolle ehdotuksen tilintarkastajan valinnasta ja tilinpäätöksen hyväksymisestä.

Keskeinen tehtävämme on arvioida valtuuston asettamien tavoitteiden toteutumista. Tällöin katse suunnataan kunnan palvelujen tuloksellisuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Painopiste on talouden tarkastelussa, mutta tärkeää on seurata myös, miten eri toiminnot on järjestetty, koska se vaikuttaa suoraan rahojen riittävyyteen sekä kuntalaisten hyvinvointiin ja kunnan vetovoimaisuuteen.

Arviointi perustuu tarkastuslautakunnan itselleen laatimaan arviointisuunnitelmaan, jossa eri vuosina painotetaan eri asioita sen mukaan, mikä katsotaan kunnan kokonaistilanteen kannalta oleellisimmaksi. Kokouksissa haastattelemme eri toimialojen vastaavia henkilöitä ja teemme vierailuja kentälle, kuten viime keväänä uuteen keskuskeittiöön Köökkiin. Lisäksi Lohjan tarkastuslautakunnan jäsenillä on omat vastuulautakunnat, joiden toimintaa kukin seuraa tarkemmin.

Perinteisesti tarkastuslautakunnan työ tulee näkyväksi arviointikertomuksen kautta. Se julkaistaan keväällä, kun edellisen vuoden tilinpäätös on valmistunut. Laki ei kuitenkaan estä muuttamasta tarkastuslautakunnan toimintaa vuorovaikutteisemmaksi. Tarkastuslautakunnan tekemistä keskeisistä havainnoista voitaisiin hyvin raportoida valtuustolle jo tilikauden aikana, mikä mahdollistaisi korjausliikkeiden tekemisen heti.

Tarkastuslautakunnan laaja työsarka on haastava, mutta mielenkiintoinen. Kun pääsee kuuntelemaan sekä virkamiehiä että poliitikkoja, ymmärrys kumpaakin osapuolta kohtaan lisääntyy. Helppoja ja yksiselitteisiä ratkaisuja ei useinkaan ole. Turhauttavinta tarkastuslautakuntalaisen näkökulmasta on, jos ennakkoarviointi on heikkoa, talousarviot ylitetään vuosi toisensa perään, yhdessä tehdyissä päätöksissä ei pysytä tai asiantuntijoita ei kuunnella.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Kulu vai sijoitus?

Pauliina Kaasalainen: Mikä tahansa määriteltävissä oleva joukko (osa teoksesta)

Miltä tuntuu kuulla olevansa taakka ja kuluerä? Syyllinen kestävyysvajeeseen? Sohvalla makaava lusmu tai yhteiskunnan varoja tuhlaileva sairas? Hirveältähän se tuntuu. Se syö naista ja miestä. Vie itsetunnon ja jopa hengen.
       

Jotain tälle eläkeläisiä, opiskelijoita, työttömiä ja pienituloisia kurittavalle puheelle ja toiminnalle pitäisi tehdä. Jonkun pitäisi huutaa kovaan ääneen: -Seis!
       
Päättäjä äänestää leikkausten puolesta, vaikka se sattuu varpaissa asti, koska uskoo, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Tai jättää äänestämättä, koska vaalit ovat tulossa. Vaihtoehdottomuutta tyhjenevien rahakirstujen äärellä hoetaan kuin mantraa eikä kellään ole kivaa. Poliitikkoja uhkaillaan, ääriliikkeet paisuvat ja luvassa on mellakoita, jos suunta ei muutu.
       
Luin taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan yhteen pakolaiseen sijoitettu euro tuottaa hyvin pian kaksi euroa takaisin. Kulusta tuleekin sijoitus tulevaisuuteen. Syntyy kysyntää ja työpaikkoja. Miksei tämä sama muka pätisi työttömiin ja sairaisiin?

Hyvinvointiyhteiskunta ei ole vain kuluja ja velvollisuus, vaan se on huipputuote, johon kannattaa sijoittaa. Se pitää kaikki rattailla ja tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksi.     

Jos muuttaisimme ajattelua niin, että työllisyystoimet, kuntoutus ja opintojen tukeminen olisivat positiivisia asioita, kaikista kansalaisista saataisiin esiin heidän parhaansa. Jos kuntien ja valtioiden onnistumista ei mitattaisikaan ensisijaisesti rahassa, vaan asukkaiden onnellisuudessa ja hyvinvoinnissa, painopiste siirtyisi ihmisläheisempään suuntaan.
       
Olisi irrottauduttava talousmallista, joka pohjautuu jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen, mikä sen lisäksi, että kasvattaa eriarvoistumista, saastuttaa ja kuluttaa luonnonvaroja nopeammin kuin ne uusiutuvat ja maapallo kestää. Ihmisillä ja ympäristöllä on kestokyvyn rajat, joita ei pystytä loputtomiin venyttämään, mutta ihmisten luomia rakenteita voidaan aina muuttaa, jos tahtoa löytyy.

Kurssi kannattaisi muuttaa vielä, kun se pystytään tekemään kauniisti. Rumaa siitä tulee sitten, kun luonnonvarat on käytetty loppuun, rikkaat asuvat bunkkereissaan ja köyhät tappelevat ruuasta, vedestä ja polttoaineesta kuin Mad Maxissa ikään.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Visio Lohjasta kuvataidekaupunkina

Pekka Halonen, 1916

Lohjan museossa käy noin kymmenen ihmistä päivässä. Ei kuulosta kovin kustannustehokkaalta. Salon taidemuseossa eli Veturitallissa puolestaan kävi yli 47000 ihmistä vuonna 2015. Tämä toteutui viidellä henkilötyövuodella. Salossa on pyritty kasvattamaan alueen vetovoimaisuutta taiteen avulla. Samalla museo on nähty taidekasvatuksen ja asukkaiden hyvinvoinnin lisäämisen välineenä.

Kuvitellaanpa, että Lohjan vetovoimatekijöitä ovat tulevaisuudessa luonnon, kirkon ja torin lisäksi Sundmanin museo, Puu-Anttilan taidetalo, Porlan patsaspolku ja Aurlahden taidepaviljonki. Ne houkuttelevat kaupunkiin turisteja ja uusia asukkaita sekä tuovat työpaikkoja, ostajia ja verotuloja. Kuvataide myös yhdistää kaupungin eri alueita ja toimintoja toisiinsa.

Luonto lyö kättä kulttuurille, kun Porlaan on alueen kasveista ja eläimistä kertovien opastaulujen lisäksi sijoitettu luonnonmateriaaleista tehtyjä yhteisötaideteoksia. Patsaspolku johtaa paviljongille, jossa Aurlahti jo syleilee keskustaa ja ohjaa kulkijan koivukujaa pitkin ylös kaupungille. Koivujen rungot on koristeltu käsityöläisten vetämän "Räsystä kuteeksi, kuteesta taiteeksi" -projektin tuotoksilla.

Matkalla torille kulkija pysähtyy tutustumaan museoksi muutettuun Sundmanin keksitehtaaseen. Sen perusnäyttelynä nähdään Lohjan luonnosta innoitusta saaneiden taiteilijoiden, kuten Pekka Halosen, Maija Karman ja Arvid Järnefeltin, töitä.

Lohjan museo, kirkko ja kirjasto muodostavat oman historiallisesti ja arkkitehtonisesti mielenkiintoisen kokonaisuutensa yhdessä taiteilijoiden ja käsityöläisten työ- ja galleriatiloiksi kunnostetun Puu-Anttilan kanssa. Oheistoimintoina uusissa taidetiloissa järjestetään konsertteja, työpajoja ja kursseja. Ne tarjoavat tiloja myös kokousten ja juhlien järjestämiselle.

Visiota voisi jatkaa miettimällä, miten tyhjeneviä tehdastiloja hyödynnettäisiin. Entäpä, jos tänä kesänä aloittanut kulttuuribussi kierrättäisi yleisöä viikottain Sammatin Taidenavetalle ja taiteilijoiden työpajoihin? Olisiko Tytyrin kaivosmuseonkaan kehittäminen yhdistettynä tähän muuhun enää niin utopistinen hanke?

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

Tositelevisiosta hyvinvointia?

Asetuinpa eräänä iltana sohvalle kanavasurffailemaan. Päädyin seuraamaan ohjelmaa lievästi liikaa massaa vyötärölleen keränneestä pariskunnasta, jonka rakkauselämäkin oli väljähtynyt. Läski, elämänhallinnan menettäminen ja onnellisuuden puute oli kyseenalaisesti rinnastettu. Mitään ahdistavaa sosiaalipornoa ei kuitenkaan seuraavan tunnin aikana ollut luvassa, vaan paria saapui ohjaamaan parempaan ja terveellisempään elämään ohjelman timmi juontajapari. Jos läski sulaisi uudella ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla, pääpari pääsisi unelmiensa lomalle Thaimaaseen. Vähäisempi senttien karistaminen vyötäröltä oikeuttaisi vain kaupunkilomaan Euroopassa.
       
Pariskunnan ponnisteluja seuratessani siirryin sohvalta lattialle venyttelemään. Hei, tämähän toimii, ajattelin. Tosi-tv onkin kansanterveystyötä! Todennäköisesti se myös ajaa asiansa paremmin kuin sormella osoitteleva kuivakas valistustyö.
       
Keksin heti toisenkin esimerkin: on paljon helpompi ymmärtää syrjäytyneiden tai muuten marginaalissa elävien elämää katsomalla Arman Alizadin uutta sarjaa Täällä Pohjantähden alla  kuin lukemalla Valtioneuvoston tiedotteita kestävyysvajeesta tai tilastoja tuloerojen kasvusta. Tositelevisiossa pääsemme tirkistelemään tavallisten ihmisten aitoja tunteita ja eläytymään oli kyseessä sitten muodonmuutosteemainen laihdutusohjelma tai dokumentaarinen tositelevisio, kuten Pohjantähden alla.
       
Ihan näin viattomana en kuitenkaan tositelevision valtavaa suosiota ja lukemattomia formaatteja pidä. Wikipedia luettelee melkein 150 Suomessa esitettyä tositelevisio-ohjelmaa. Samaan aikaan, kun elämme tositelevision kulta-aikaa, teemme poliittisia päätöksiä, jotka heikentävät sosiaaliturvaa. On kuvaavaa, että taannoisen asunnottomasta kertovan dokumentin seurauksena kyseiselle asunnottomalle, jonka tilanteesta nousi lööppejä hetken ravistellut kohu, löytyi ohjelman myötä asunto ja tukea. Tieto varmasti lohdutti asunnottoman surkeaan tilanteeseen eläytyneitä katsojia - mutta entä ne tuhannet muut asunnottomat?

Kaikille ei riitä paikkaa tositelevisiossa eikä kaikkien pitäisi joutuakaan "myymään" ongelmiaan tv-kanaville apua saadakseen. Luulen, että jokainen avuntarvitsija kaikista mieluiten ottaisi vastaan ihan puhdasta pätäkkää, mutta vastikkeellisen sosiaaliturvan hengessä rahan eteen on jotain tehtäväkin - jos ei muuta, niin jumpattava tv-kameroiden edessä. Suomen tv-kanavilla ei ole varaa rakentaa kokonaisia taloja kovia kokeneille, kuten Atlantin takaisilla tv-kanavilla, mutta vauvansänkyjä, trendikkäitä kuntoiluvälineitä ja matkoja sentään jaellaan tuotesijoittelua ja sponsorimatkatoimiston nimen mainitsemista unohtamatta.
       
Useat tositelevisiot julistavat sanomaa, että ihminen voi omalla uutteruudellaan vaikuttaa elämäänsä, tehdä siitä paremman. Mitä enemmän ponnistelet sitä suuremman palkinnon saat!Kuulostaako tutulta? Minun korvissani se kuulostaa kovin amerikkalaiselta: kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaa länsimainen ihminen pystyy sinnikkäästi yrittämällä rikastumaan ja elämään hyvää elämää. Mutta kun se ei sittenkään mene niin. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat eikä samat kohtalot. Syystä tai toisesta rahattomaksi ajautuneella asunnottomalla ei mitenkään voi olla samoja mahdollisuuksia kuin rikkailla tai edes kohtuullisesti toimeentulevilla vakiasujilla.

Raha ei saisi ratkaista kaikkea. Pelkkiä taloustilastoja tuijottamalla ja numeroita paperilla siirtelemällä ihminen niiden takana unohtuu. Suosittelen siis poliitikoille tositelevision katsomista ja siihen eläytymistä "kainalot hikoillen", kuten entinen opettajani, mediatutkija Veijo Hietala kertoo tekevänsä, vaikka on tutkinut tositelevisiota jo kaksi vuosikymmentä. Jos me tavalliset kansalaiset parannamme elintapojamme, poliitikot voisivat kasvattaa empatiakykyään ja todellisuudentajuaan tositelevision avulla.

(Kolumnista on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)