Kikkailua ja haahuilua

Näin kevään korvalla moni nuori jännittää, saako haluamansa opiskelupaikan. Jännitettävää riittää myös siinä, osasiko varmasti hakea oikein ja ottaa huomioon kaikki järjestelmämme koukerot.

Ensikertalaiskiintiön vuoksi yliopistot ja ammattikorkeakoulut varaavat osan aloituspaikoista ensimmäistä korkeakoulupaikkaansa hakeville. Toisin sanoen ensikertalaiset saavat aloituspaikan alhaisemmilla pisteillä kuin jo jotain toista alaa opiskelleet.

Toinen huomioitava seikka on Kelan säädös, jonka mukaan opiskelupaikasta kieltäytynyt nuori ei saa työmarkkinatukea. Lisäksi Kela vaatii, että nuori hakee vähintään kahteen paikkaan, jotta ei ilman opiskelu- ja työpaikkaa jäädessään menetä työmarkkinatukeaan.

Kolmanneksi on otettava huomioon opintotukikuukausien rajoittaminen. Ensi syksynä opintonsa aloittaville myönnetään opintotukea korkeakouluopintoihin yhteensä enintään 54 kuukautta.

Näiden kaikkien toimien tarkoituksena on ollut saada nuoret valmistumaan nopeammin työmarkkinoiden käyttöön. Käytännössä ne kuitenkin ajavat nuoria pitämään välivuosia.

Otetaan esimerkiksi oikeustieteelliseen haluava nuori. Varmistaakseen ensikertalaisedun sekä toimeentulonsa hän laittaa yhteishaussa ensisijaiseksi hakutoiveekseen oikeustieteellisen, toiseksi jonkin sellaisen alan, johon pääsemisen ilman valmistautumista tietää mahdottomaksi, eli esimerkiksi lääketieteellisen. Hän lukee vain oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja käy jättämässä tyhjän paperin lääketieteellisen pääsykokeissa.

Jos nuori sitten ei pääse oikeustieteelliseen, hän ei kuitenkaan menetä työmarkkinatukea, koska on hakenut kahteen paikkaan. Hän ei myöskään menetä opintotukikuukausiaan, joita tarvitsee tulevaisuudessa lakiopintoihinsa, joutumalla ottamaan vastaan toisen opiskelupaikan.

Pahimmillaan tämä johtaa vuosien odotteluun, turhautumiseen ja syrjäytymiseen. Matkan varrella opiskelutaidot heikkenevät, vaikka niitä voitaisiin ylläpitää opiskelemalla jotakin muuta, mikä hyödyttäisi myös tulevissa varsinaisissa opinnoissa sekä ammatissa. Yhteiskunta maksaa siis mieluummin nuorten kotona haahuilusta kuin monipuolisesta opiskelusta ja opettaa mieluummin tukiviidakossa kikkailua kuin opiskelutaitoja.

(Teksti on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla 29.5.2017)

Kerralla kunnon kävelykatu

Jyväskylän kävelykatu kesäaikaan

Jyväskylän kävelykatu ja tyylikkäät katulamput talviaikaan

Kuten Lohjalla, kaikkialla muuallakin kävelykatu on aluksi aiheuttanut vahvoja epäilyksiä alueen yrittäjissä. Niin Oulussa, Joensuussa, Jyväskylässä kuin Helsingissäkin. Helsingin yliopistossa julkaistussa pro gradu -tutkielmassa "Helsingin kävelykeskustan suunnittelu ydinkeskustan kadunvarsiliikeyrittäjien näkökulmasta" todetaan, että yrittäjien negatiiviset asenteet ovat kuitenkin vaihtuneet toiveeksi laajentaa kävelykatua sen jälkeen, kun se on toteutettu. Syynä tähän ovat olleet liikevaihdon ja keskustan vetovoimaisuuden lisääntyminen. Sama on havaittu muissakin Suomen kaupungeissa sekä kansainvälisissä kävelykatuja koskevissa tutkimuksissa.

Hyviin tuloksiin ei todennäköisesti kuitenkaan päästä puolittaisilla kokeiluilla. Tuloksetkin jäävät silloin puolitiehen, minkä jälkeen todetaan, että homma ei toiminut ja koko juttu perutaan.

Tutkimusten mukaan kadun muuttaminen kävelykaduksi lisää sen kävelijämääriä 25-69 %. Kävellen ja pyörällä liikkuvat käyvät ostoskadulla useammin ja saattavat tehdä ostoksia jopa puolet enemmän kuin autoilijat.

Asiakasmääriä kävelykatu lisää 20-40 %. Uskon, että kunnollinen kävelykatu vähentäisi lohjalaisten intoa lähteä Selloon tai Saloon ja houkuttelisi Lohjalle ostoksille entistä enemmän lähiseutujen asukkaita ja kesäasukkaita. Kun kiinteistöjen käyttöaste yleensä nousee vähintään 80 %:iin kävelykadun myötä ja alueelle syntyy uusia yrityksiä, positiivinen kierre on valmis. Mitä enemmän yrityksiä sitä enemmän käytetään oman kunnan palveluja.

Lisäksi kävelykatu nostaa alueen arvoa, mikä näkyy asuntojen hinnoissa. Vuokrataso nousee  10-30 %. Hintakehitystä onkin osattava hillitä, jotta vuokrat eivät nouse liian korkeiksi, vanhat yrittäjät pysyvät ja uusia yrittäjiä ja asukkaita saadaan.

Jyväskylässä kävelykaduksi muutettu Kauppakatu valittiin Suomen kauneimmaksi kaduksi vuonna 2016. Kaupungin sivuilla katua mainostetaan viihtymisen ja tapaamisten paikkana, joka "elää sesongit vapusta jouluun ja toimii tapahtumapaikkana niin rallille kuin muodillekin". Kävijämäärätkin ovat isoja - 80 000 kävijää joka päivä. Suhteessa asukaslukuun (vuoden 2016 lopussa 138 850) Jyväskylän kävelykatu on maan toiseksi suurin eli 5,1 metriä 1000 asukasta kohden.

Samalla suhdeluvulla Lohjalla voisi hyvin olla noin 240 m pitkä kävelykatu. Jos se toisi keskustaan porukkaa samassa suhteessa kuin Jyväskylän kävelykatu, yllettäisiin lähelle 20 000:tta kävijää. Näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, vaan riippuu siitä, kuinka paljon kävelykadun viihtyisyyteen satsataan ja kuinka paljon se houkuttelee uusia yrittäjiä. Pienellä kaupungilla haasteet ovat tietenkin isompia kuin keskisuurella tai suurella kaupungilla, jossa valmiiksi on paljon palveluita.

Kävelykatu ei synny vain siitä, että katu suljetaan liikenteeltä. Tarvitaan istutuslaatikoita, penkkejä, ehkä taideteoksia ja vähintään iloisen värisiä betoniporsaita - eli kuljeskeluun ja oleskeluun houkuttelevat puitteet. Tarvitaan myös katukynnysten poistamista ainakin osittain, jotta liikkuminen helpottuu ja esteettömyys taataan. Mukulakivet sen sijaan mielestäni kuuluvat kadulle, joka johtaa kohti vanhaa kivikirkkoa.

Näen sieluni silmin kävelykadun terassit, erilaiset pop up -tempaukset: musiikkia, tanssia ja performanssia, hevoskärrit kuskaamassa hääparia Laurin kirkkoon vihille, ihmisiä keskiaikaisissa asuissa Wanhan Ajan Joulumarkkinoiden aikaan - ja ihan vaan ihmisiä istuskelemassa, kuljeskelemassa, juttelemassa keskenään, poikkeamassa tilapuotiin tai kukkakauppaan. Galleriakin kävelykadun varteen sopisi.

Jyväskylässä ongelmallisena pidetään sitä, että toria ei ole saatu liitettyä osaksi kävelykeskustaa. Tori on sielläkin harjun kupeessa ja kävelykatu suunnilleen puolivälissä harjua ja järveä. Lohjalla välimatkat ovat kuitenkin niin lyhyitä, että vastaavaa ongelmaa ei olisi. Etenkin, jos toria itsessään pystytään elävöittämään, kävelykadulta ei ole torille matka eikä mikään.

Tehdään siis Laurinkadusta kerralla kunnollinen kävelykatu, jossa autoille on sijaa vain huoltoajojen verran! Kävelykatu olisi askel kohti isompaa kaupunkikuvan muutosta, jolla elävöitetään koko harjun ja rannan välistä aluetta ja tehdään keskustasta viihtyisämpi, yhtenäisempi ja houkuttelevampi. Sellainen kävelykatu palvelee sekä asukkaita että elinkeinoelämää.

Palveluneuvonnalla helpotusta SOTE-paniikkiin

Ihmisten huoli SOTE-uudistuksen seurauksista on valtava. Tätä on puitu monen kuntalaisen kanssa vaaliteltalla. Etenkin vanhukset pelkäävät palveluidensa puolesta: Miten kauas palvelut karkaavat omasta kotipaikasta? Tiedänkö edes, missä ja mitä palvelut ovat?

Palvelujen siirtyessä entistä enemmän nettiin vanhuksilla on aito pelko, kuinka he selviävät. Saako lääkäriajan vielä tilattua puhelimitse? Digiloikka tuntuu monesta siltä viimeiseltä loikalta, josta ei enää selvitä ojan tai kuilun seuraavalle puolelle.

Samaan aikaan, kun hallitus ajaa jääräpäisesti valinnanvapausuudistusta, jopa Vappu Taipale kertoo epäilevänsä omaa kykyään löytää itselleen sopiva palvelu, jos valinnanvapaus astuu voimaan (Demokraatti 17.9.2016). Ja hän on sentään lääkäri ja entinen sosiaali- ja terveysministeri!

Tilanne muuttuu vielä haastavammaksi, jos kuuluu siihen paljon sosiaali- ja terveyspalveluita käyttävään joukkoon, jolle myönnetään tulevaisuudessa ns. henkilökohtainen budjetti. Heitä ovat monet vanhukset ja vammaiset. Jos omien palveluntarpeiden kartoittaminen ja budjetointi vaatii paljon terveeltä ja toimintakykyiseltä ihmiseltä, miten vajaakuntoinen tehtävästä selviää?

Periaatteessa henkilökohtainen budjetti myönnetään vain henkilölle, joka pystyy sitä hallinnoimaan. Valinnanvapauslainsäädäntöön on myös kirjattu esitys tuetusta päätöksenteosta. Näissä järjestelmissä on kuitenkin aina heikkoutensa ja osa tuen tarvitsijoista putoaa niiden ulkopuolelle.
Ainakaan henkilökohtaisen budjetin kohdalla valinnanvapaus ei vähennä byrokratiaa, jos se kuitenkin vaatii palveluntarpeenarviointia. Herää myös kysymys, kuka on riittävän objektiivinen henkilö tukemaan päätöksenteossa ja miten SOTE-uudistuksen tavoittelema tasa-arvo tässä toteutuu.

On sulaa hulluutta luoda uutta järjestelmää, joka lisää ihmisten epävarmuutta, kun he ovat jo ennestään pulassa Kelan, työvoimahallinnon ja ties minkä byrokratian kanssa.  Mutta koska uudistusta ajetaan väkipakolla läpi liian tiukalla aikataululla ja huonolla valmistelulla asiantuntijoiden ja kokeneiden poliitikkojen varoitteluista huolimatta, mielestäni kunnan on reagoitava asiakkaidensa huoleen.

Erilaiset potilasjärjestöt tarjoavat palveluohjausta jäsenilleen, mutta tarvittaisiin myös keskitettyjä neuvontapalveluita, koska kaikki eivät kuulu mihinkään potilasjärjestöön. Kaikki eivät osaa hakea tietoa eikä voida olettaa, että kaikilla on nettiyhteys, tai edes tietokone.

Koska asukkaiden hyvinvoinnista huolehtiminen jää kuntien keskeiseksi tehtäväksi SOTE-palveluiden siirtyessä maakuntien vastuulle vuoden 2019 alusta, ehdotankin, että kaupunki alkaa järjestää SOTE-palveluneuvontaa, joko itse tai kolmannen sektorin kautta. Tätä tehtävää hoitamaan tarvitaan oikea ihminen, jolla on aikaa katsoa asiakkaan kokonaistilanne ja selvittää, mitä toimia ja palveluita hän tarvitsee sekä mihin tukiin ja etuuksiin hän on oikeutettu.

Palveluohjausta tarvitaan ja todennäköisesti myös tarjotaan maakunnan tasolla jatkossa, mutta ainakin SOTE-uudistuksen siirtymävaiheessa, sen ensimmäisinä vuosina, tämä palvelisi kuntalaisia. Se toimisi myös ennaltaehkäisynä erilaisten terveysongelmien pahenemiselle.

Epätietoisuus ja epävarmuus aiheuttavat voimakasta stressiä. Sen poisto puolestaan edistää hyvinvointia ja terveyttä. Hyvinvoinnilla luodaan onnellisuutta, joka on Lohjan kuntastrategian keskeinen päämäärä.

Nykyajan Koiramäet

Mauri Kunnaksen Koiramäki-kuvitusta

Vaikka emme enää asu agraariyhteiskunnalle tyypillisissä Koiramäki-idylleissä, joissa mummut ja vaarit, piiat ja rengit, kiertolaiset, isännät ja emännät sekä liuta muksuja muodostavat turvallisen pihapiirin, olemme silti yhteisöllisiä otuksia. Ainakin suurin osa meistä on. Haluamme seuraa, turvaa, halauksia ja vastakaikua - joskus itkeä jonkun olkapäätä vasten, toisinaan höpötellä jonninjoutavia ja nauraa hölmöille vitseille.

Silti viidennes meistä asuu yksin ja yhtä suuri osuus väestöstä on yksinhuoltajia. Yksinelävien viidennes pitää sisällään myös ilman puolisoa tai muuta perhettä elävät eläkeläiset tai vanhukset. Koska yksineläjät ja yksinhuoltajat kuuluvat myös maamme köyhimpiin - tai ainakin heillä on suurin riski köyhtyä - ei ole ihme, että yhteisöasumisen suosio jatkaa kasvuaan. Yksinasujien elinkustannukset ovat suhteessa suuremmat kuin perheellisten. Lisäksi kaivataan asioiden jakamista arjessa, vaikkei perhettä olekaan.

Perinteisesti yhteisöasuminen on ollut nuorten opiskelijoiden juttu, mutta nyt se on levinnyt kaiken ikäisten keskuuteen. Eläkeläiset hakevat seuraa toisistaan, lapsiperheet haluavat lapsilleen leikkikavereita ja laajempaa turvaverkkoa, joissain paikoin tarkoituksellisesti pyritään luomaan eri-ikäisistä koostuvia yhteisöjä.

Helsingin Jätkäsaareen on noussut jo kaksi yhteisöprojektina rakennettua kerrostaloa. Elmu-säätiön ideoima muusikkojen vuokratalo Jallukka avasi ovensa ihan äskettäin (HS 3.3.2017). Facebookin yhteisöryhmissä, kuten Kommuunit koolle, haetaan jatkuvasti asukkaita eri puolella Suomea toimiviin tai perusteilla oleviin yhteisöihin ja yksittäiset ihmiset, pariskunnat ja perheet puolestaan etsivät itselleen sopivaa porukkaa, johon liittyä. Ajatuksia vaihdetaan myös yhteisöjen säännöistä ja toimintatavoista, kokeneet yhteisöasujat kouluttavat kokemattomia.

Yhteisöjen muodot ovat monet. Jotkut hakevat Koiramäki-idylliä ja ovat valmiita muuttamaan syrjäseuduille alkeellisempiinkin oloihin, jotta pääsevät luonnon rauhaan, viljelemään maata ja pitämään eläimiä. Keuruun ekokylä lienee vanhimpia Suomessa toimivia ekoyhteisöjä. Valtaosa uudemmista yhteisöistä toimii kuitenkin kaupungeissa, joissa on eniten töitä ja opiskelupaikkoja, mutta pahin asuntopula ja kalleimmat vuokrat.

Kun vuokrasääntely lopetettiin vuonna 1991, vuokrataso ei suinkaan lähtenyt laskuun, kuten silloin kuviteltiin. Tässäkään asiassa markkinat eivät hoitaneet hinnoittelua asiakkaiden - tässä tapauksessa vuokralaisten - vaan omistajien eli kiinteistösijoittajien eduksi. Tämä kehitys on johtanut asumistukimenojen paisumiseen. Vuonna 2016 Kela maksoi asumistukia 1,92 mrd €. Käytännössä veronmaksajien rahoilla kustannetut asumistuet valuvat asunnonomistajien ja luotottajien taskuihin.

Samaan aikaan vuokrien jatkuvan nousun kanssa hallitus on johdonmukaisesti leikannut kaikkein köyhimpien toimeentuloa. Eläkeläisten asumistuen leikkaus saatiin peruttua. Nyt suunnitellaan  yleisen asumistuen leikkausta ja maksimineliövuokraa, jolle asumistukea voi saada. Kumpikaan ei ratkaise asuntopulaa eikä hintojen nousua, vaan kurjistaa entisestään vähävaraisia. Yleisen asumistuen leikkaus käy kipeästi esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeellä olevan yksinhuoltajan, johon ryhmään itsekin kuulun, kukkarolle. Lastensa kanssa asuva eläkeläinen kun kuuluu yleisen asumistuen piiriin.

Mutta eivät kaikki yhteisöasujat ole köyhiä - ainakaan olosuhteiden pakosta. Joukossa on tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, jotka haluavat vapaaehtoisesti laskea elintasoaan ja luopua turhasta tavarasta keskittyäkseen materialismia tärkeämpiin asioihin, kuluttaakseen vähemmän, säästääkseen luonnonvaroja ja elääkseen ekologisemmin.

Yhteisöllisellä asumisella voidaan ratkaista myös kasvavaa hoivaongelmaa. Nyt jo esimerkiksi Helsingin Laajasalossa on kokeiltu opiskelijoiden ja vanhusten yhteisasumista siten, että opiskelija saa edullisen yksiön sitä vastaan, että sitoutuu viettämään aikaa samassa talossa asuvien vanhusten kanssa muutaman tunnin viikossa. Lohjan Vihreiden valtuustoryhmä on ehdottanut vastaavaa nuorten ja vanhusten yhteistä taloa 9.11.2016 tehdyssä aloitteessaan kevyesti tuetusta asumisyksiköstä.

Nyt kun Lohjalle suunnitellaan asuntomessuja vuodelle 2021, toivoisin, että myös yhteisöllinen asuminen huomioitaisiin. Osa asunnoista voisi olla "matalan kynnyksen" yhteisöasuntoja, joissa yksityisten tilojen ohella olisi tavallista enemmän yhteisiä tiloja ja toimintoja, esimerkiksi oleskelu- ja harrastetilat, vierashuone, sauna, pesutupa ja keittiö. Sekä suunnitteilla olevat kerrostalot että town houset sopisivat tähän tarkoitukseen.

Nämä asunnot voisi rakentaa myös kimppa-autollisiksi eli jokaista asuntoa kohti ei olisikaan omaa parkkipaikkaa. Tällä säästettäisiin rakentamiskustannuksia, alennettaisiin ostohintaa/vuokraa ja säästettäisiin maa-alaa viheralueille ja vaikkapa yhteiselle kasvimaalle. Siten Lohja voisi olla pienten kaupunkien joukossa edelläkävijä, joka panostaa yhteisöllisyyteen, autottomuuteen ja joukkoliikenteeseen. Jos messut toteutuvat ja Hiidensalmeen nousee hieno, uusi asuinalue, myös bussivuoroja siihen suuntaan pitää lisätä. Projekti sopisi osaksi HINKU-hanketta, etenkin jos mukaan otetaan ekologinen puurakentaminen, aurinkopaneelit ja muut vähäpäästöiset energiaratkaisut.
 

Vihdoinkin saa tahtoa

Minulle tärkeä ja rakas ihminen sai tänään 1.3.2017 naimaluvan, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui viimein voimaan. Niin paljon maailmassa on kuitenkin vielä parannettavaa, että en voi hänen henkilöllisyyttään paljastaa. Hän ei sitä haluaisi, koska oppi varomaan kielteisiä asenteita jo lapsena, alakoulussa. 

Toisaalta, mitäpä se muille kuuluu, kenestä läheiseni tykkää? Sehän on yksityisasia! Vaan kun ei sittenkään ole. Yhteiskunta on rakentunut ydinperheajattelun varaan. Siinä mallissa ydinperhe koostuu isästä, äidistä ja lapsista ja kaikki poikkeamat on aikojen saatossa koettu uhkana: yksinhuoltajien perheet, isättömät lapset, jopa lapsettomat avioparit.

Kaiketi vastuunjaollisista syistä suurimmalle osalle ihmiskuntaa on ollut tärkeää tietää, kuka on kenenkin biologinen lapsi: nuo kaksi ovat tuon lapsen vanhemmat ja siten vastuussa hänen ruokkimisestaan. Ja koska lapsia ei synny ilman tietynlaista seksiä, sekin asia on täytynyt ottaa kontrollin alle.

Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti. Olin silloin kaksivuotias. Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1981 se poistui myös tautiluokituksesta. Samana vuonna Kekkonen luopui presidentin virasta, luokallani ollutta kahta tyttöä haukuttiin lesboiksi, koska he halailivat toisiaan välitunnilla, ja minä pukeuduin feministiksi  luokan naamiaispäivänä laittamalla isäni puvun takin päälle. Virallisella tasolla iso muutos homoseksuaalisuuden rangaistavuudesta hyväksytyksi ominaisuudeksi tapahtui suhteellisen nopeasti, mutta yleiset asenteet muuttuvat paljon hitaammin.

Alussa mainitsemani henkilö sattui jokin aika sitten, nyt jo aikuisena, samalle bussipysäkille miesporukan kanssa. Porukan maihinnousukenkiin sonnustautunut jäsen mainosti kenkiään "hyviksi homojen potkimiskengiksi". Tuollaiset kohtaamiset ja väkivallan uhka pudottavat ikävällä tavalla maan pinnalle, vaikka omassa tuttavapiirissä saisi ihan rauhassa olla mitä on.
 
Seksuaalinen tasavertaisuus ry SETA:lla on ollut merkittävä rooli suvaitsevaisuuden ja tietämyksen lisääjänä. 90-luvun alussa elokuvaopiskelijana toimin itsekin Turussa SETAn aktiivina. Meitä oli intomielinen porukka perustamassa seksuaalivähemmistöille omaa opiskelijajärjestöä sekä käynnistämässä Suomen ensimmäistä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elokuvafestivaalia. Kuvaavaa, että jouduin eräänkin kerran festivaalin ohjelmistovastaavana ja festivaalipäällikkönä selittämään, ettei kyseessä ollut mikään seksielokuvafestivaali, vaan toimme maahan elokuvia, jotka kuvasivat HLBT-ihmisten* elämän koko kirjoa, rakkautta, perhe-elämää, ystävyyssuhteita sekä lapsi- ja adoptiohaaveita.

Pakko myöntää, etten tuolloin vielä uskonut tasa-arvoisen avioliittolain toteutumiseen, vaikka festivaalin keskeinen tehtävä oli ennakkoluulojen karsimisen ohella puhua vähemmistöjen tasavertaisten oikeuksien puolesta. Tänään moni jo rekisteröidyssä parisuhteessa elävä tuttavani voi laittaa avioliittopaperit vetämään ja olla sen jälkeen ihan virallisesti naimisissa eikä vain "sateenkaarirekisterissä", joka on statuksena ollut hyvä edistysaskel ja välietappi, mutta silti eriarvoistava ja leimaava.

Tästä päivästä eteenpäin seksuaalinen suuntautuminen ja kumppanin sukupuoli eivät suoraan ja alleviivaavasti näy henkilötiedoissa. Jospa rakkaus saisi viimein tilaa erilaisuuden seksualisoinnilta. Kuten vihkikaavassa todetaan, avioliitto on perheen perustamista varten ja tarkoitus olisi rakastaa puolisoa myötä- ja vastamäessä. Oli se puoliso sitten pitkä tai pätkä, pullea tai laiheliini, mies tai nainen - tai jotain siltä väliltä.

*HLBT = Homo-, lesbo- ja biseksuaalit sekä transseksuaalit ja transsukupuoliset

Politiikka on parasta aikaa

Pitkään politiikassa mukana olleet ihmiset usein sanovat, että vaalit ovat politiikan parasta aikaa. Olen aina hieman kapinoinut tuota ajatusta vastaan ja ajatellut, että eikös se nyt ole aika itsekeskeistä nauttia niistä ajoista, kun kalastelee ääniä. Ja eikös politiikan tarkoitus eli yhteisten asioiden hoitaminen hämärry sen kaiken vaalipöhinän keskellä?

Nyt olen kuitenkin tullut toisiin aatoksiin. Päätös ehdolle asettumisesta tämän kevään kuntavaaleissa ei ollut mikään helppo. Puntaroin monia asioita: omaa ajankäyttöäni, terveydentilaani, kuntapolitiikan hitaita prosesseja, joskus tuskastuttavaa nokittelua eri ryhmien ja yksilöiden välillä, muutosvastarintaa ja arvomaailmojen törmäämistä. Vaakakupissa alkoi kuitenkin painaa enemmän vastuu ja halu kantaa korteni kekoon kuntani paremman tulevaisuuden puolesta. 

Puntarointi johti myös miettimään, miksi olen alun alkaen lähtenyt politiikkaan mukaan ja mitkä ovat niitä itselleni tärkeitä asioita, joita haluan ajaa. Tajusin, että vaalit ovat välitilinteon paikka - ja juuri siitä minulle tuli  tunne, että vaalit tosiaan ovat politiikan parasta aikaa. Vaaliteemojani miettiessäni ja vanhoja kolumnejani selatessani erään kansion välistä tipahti edellisten kuntavaalien aikainen vaalimainokseni. Siinä on teksti: "Välittämistä lapsista, vanhuksista, vammaisista, väsyneistä. Viihtymistä kotikulmilla, kaupungilla, kulttuuririennoissa, luonnossa." Nuo sanat kiteyttävät edelleen hyvin, miksi olen ehdokkaana ja minkä asioiden toteutumista haluan kaupungissani edesauttaa.

Asioiden hoitaminen on nautinnollista. Kun näkee itselle tärkeän asian nytkähtävän eteenpäin kunnan päätöksentekorattaissa, se on aina pienen tuuletuksen paikka. Keskustelut toisten luottamushenkilöiden kanssa opettavat uutta ja avartavat maailmankuvaa. Paras konsti testata omia näkemyksiä on väitellä niistä sellaisen henkilön kanssa, joka on täysin eri mieltä. Eikä kokouksissa aina ole haudan vakava tai tympeän paperinen tunnelma. Poliitikotkin osaavat heittää herjaa, ihan totta! Sitten palataan taas kokousagendalle.

Kyläpöllönen haluaa siis lennähtää ehdokasoksalle huhuilemaan täynnä uutta intoa. Ja se puu saisi sivumennen sanoen olla vaikkapa Lohjanjärven rannalla kasvava tukeva tervaleppä, jonka sahausjälki on ihanan oranssinpunertava. Väriä tämä kaupunki nimittäin kaipaa - ja tukevasti juuret maassa seisovia päättäjiä.

Kyläpöllönen ehdokkaana

Oikea nimeni on Minna Jaskari. Olen 47-vuotias, kahden ihanan nuoren miehen äiti, valmiina palvelukseen. Lähdin kuntavaaliehdokkaaksi nyt toista kertaa. Koska lapseni ovat jo isoja, aikaa yhteisten asioiden hoitamiseen jää aiempaa enemmän. Viime vaaleissa keräsin mukavan äänimäärän. Se riitti tarkastuslautakuntapaikkaan, jonka olen kokenut erinomaisena kouluna ja sisäänajona koko Lohjan kunnan toimintaan ja kuntapolitiikkaan. Haluan hyödyntää oppimiani asioita ja tarjota karttuneen tietotaitoni lohjalaisten käyttöön.

Vahvuuksiani ovat monipuolisuus, ennakkoluulottomuus, sinnikkyys ja avarakatseisuus. Omaksun uusia asioita nopeasti, paneudun niihin ja haluan tehdä päätöksiä tutkitun tiedon pohjalta. Olen helposti innostuva, helposti lähestyttävä ja nautin erilaisista taustoista tulevien ihmisten kohtaamisesta. 

Alkuperäiseltä koulutukseltani olen filosofian maisteri. Pääaineena opiskelin elokuva- ja televisiotiedettä, sivuaineena kulttuurihistoriaa. Työskenneltyäni vuosituhannen vaihteessa elokuva-alan järjestöissä päätin vaihtaa alaa. Suoritin huonekalupuusepän ammattitutkinnon ja tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Perustin Karjalohjalle oman yrityksen, jossa tein mittatilaustöitä ja kunnostin vanhoja huonekaluja.

Tällä hetkellä suoritan käsityötaiteen perusopintoja Hiiden opistossa. Olen opiskellut myös mm. luovaa toimintaa, kasvatustiedettä ja ympäristönsuojelua. Harrastan laajasti kulttuuria ja taidetta, käsitöitä ja kirjoittamista. Kuulun Länsiuusimaa-lehden Kirjoittajavieras-rinkiin. Kunnostani pidän huolta tanssimalla, jumppaamalla ja ulkoilemalla. Asun unelmapaikalla Lohjan keskustassa, jossa kaikki on lähellä: kirjasto, kaupat, uimahalli, Porlan polut ja Aurlahden ranta.

Ennen tarkastuslautakuntaa olen toiminut muutaman yhdistyksen hallituksessa, mukaan lukien Kriittinen korkeakoulu, Filmiaura ry (joka päättää elokuva-alan Jussi-ehdokkaat ja vastaa Jussi-juhlien järjestämisestä), Uudenmaan Vihreät ja Lohjan Vihreät ry, jonka puheenjohtajan pestiä hoidin edellisten kuntavaalien aikaan.

Minua kiinnostavat erityisesti yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien asiat. Haluan vaikuttaa siihen, että sairaat ja köyhät, eläkeläiset ja vanhukset, lapset ja nuoret, maahanmuuttajat ja syrjityt, vammaiset ja yksinäiset, työttömät ja pienyrittäjät, yksinhuoltajat ja sateenkaariperheet tulevat kuulluiksi, saavat tarvitsemansa palvelut, kokevat osallisuutta ja tasavertaisuutta, pystyvät asumaan, harrastamaan ja vaikuttamaan itse asioihinsa. Harrastaminen ja osallistuminen eivät saa olla kiinni rahasta, iästä tai taustasta.

Olen itse kokenut vakavan sairastumisen ja sen myötä menettänyt työkykyni ja yritykseni sekä päätynyt eläkkeelle. Sairastan lihastautia/polyneuropatiaa ja osteoporoosia. Tiedän, miltä tuntuu, kun kivut vievät toimintakyvyn eikä viikkokausiin pääse omasta kodistaan ulos ilman saattajaa. Tiedän myös, miten se kaventaa sosiaalista elämää, laihduttaa kukkaroa ja uhkaa syödä elämänilon. Nämä kokemukseni auttavat ymmärtämään muita, joiden elämä ei ole mennyt ihan sitä helpointa ja suorinta latua.

Terveydentilani on yhtä aikaa siunaus ja haaste. Se pakottaa joka päivä laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen ja huolehtimaan itsestäni. On levättävä riittävästi, liikuttava sopivasti, syötävä terveellisesti ja pidettävä huolta omasta turvaverkosta. Kun nämä asiat ovat tasapainossa, nautin suunnattomasti siitä, että minulla on aikaa lapsilleni, ystävilleni ja yhteisten asioiden hoitamiselle.

Haluan olla mukana rakentamassa henkisesti ja fyysisesti esteetöntä, moniarvoista, tasa-arvoista, kaunista ja kultturellia kaupunkia, jossa kaikilla on hyvä olla. Vaaliteemoikseni olen valinnut seuraavat:

1) Vähäväkisten ja vähemmistöjen asema:
-ennaltaehkäisevä työ
-harrastusmahdollisuudet, koulutustarjonta, julkinen liikenne
-syrjinnän ja syrjäytymisen torjuminen
 
2) Kulttuuri kuuluu kaikille! 
-Kulttuuripassi / Kaikukortti käyttöön Lohjalla

3) Asumisen uudet tuulet
-edulliset vuokra-asunnot
-yhteisöllinen asuminen
-ekologinen rakentaminen
 
4) Pienyrittäjyyden edistäminen
-lähituotannon ja paikallisen käsityöyrittäjyyden tukeminen
-kävelykatu Lohjalle!

Alla Ylen ja Helsingin Sanomien vaalikonevastaukseni. Länsi-Uusimaan vastauksia en onnistunut linkkinä tallentamaan. Lisään ne tänne myöhemmin, kunhan ehdin kirjoittaa ne auki.

https://vaalikone.yle.fi/kuntavaalit2017/lohja/ehdokkaat/13553?emp=rt-1#candidate
http://www.vaalikone.fi/kunta2017/lohja/ehdokas/5946

Kulttuuripassilla elämänlaatua kaikille

Kyläpöllönen Kiasmassa

Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta linjasi viime syyskuun kokouksessaan uuden Elinvoima-toimialan Kaupunkisisältöjen painopisteet vuodelle 2017. Yhdeksi painopisteeksi valittiin jokaisen kuntalaisen monipuolisen kulttuurin ja liikunnan harrastamisen mahdollistaminen. Matalan kynnyksen osallistumista edistäisi Espoossa vuosina 2014-15 pilotoitu kulttuuripassi.

Kulttuuripassilla parannetaan taloudellisesti tiukassa tilanteessa olevien mahdollisuuksia käyttää itseä kiinnostavia taide- ja kulttuuripalveluja tarjoamalla ilmaisia pääsylippuja. Tausta-ajatuksena on, että kulttuuri ei ole luksusta, vaan kaikkien perusoikeus. Sillä parannetaan elämänlaatua, edistetään terveyttä ja osallisuutta. Samalla tuodaan uusia yleisöjä kulttuuritarjonnan piiriin. Passin tarkoituksena ei ole viedä tilaa maksavilta asiakkailta, vaan ilmaisten lippujen jakamista voidaan rajoittaa. Pilottihankkeessa ilmaislippujen määrän katoksi asetettiin 5 % esitystä kohti.

Kulttuuripassi-verkosto koostuu kulttuuripalvelujen tuottajista ja sosiaalialan toimijoista. Jälkimmäiset jakavat kulttuuripasseja asiakkailleen. Käytäntö on osoittautunut toimivaksi, koska tällöin asiakkaiden tulotietoja ei tarvitse erikseen tarkistaa ja vältetään turha byrokratia. Tämä myös kannustaa asiakkuuteen ja avun hakemiseen.

Kaikki pilottiin osallistuneet olivat kulttuuripassiin todella tyytyväisiä. Sosiaalipuolella sitä pidettiin asiakastyötä tukevana työkaluna. Kulttuuritoimijoille kokeilun positiivinen sivutuote oli täyttöasteen kasvattaminen ilman omaa markkinointia tai taloudellista panostusta. Asiakkaat puolestaan antoivat ylistävää palautetta mahdollisuudesta osallistua tapahtumiin, joihin ei olisi ilman kulttuuripassia ollut varaa mennä.

Parannusehdotuksiakin asiakkailta tuli. Kulttuuripassin piiriin toivottiin lisää nuoria kiinnostavia tapahtumia, rock-klubeja sekä urheilutapahtumia. Lisäksi toivottiin maksutonta liikkumista kulttuuripalvelujen luo, jotta esimerkiksi bussilipun hinta ei muodostuisi esteeksi osallistumiselle.

Tällä hetkellä kulttuuripassista on käynnissä jatkohanke. Tavoitteena on toimintamallin leviäminen koko Suomeen pysyvästi. Yhtenäinen malli mahdollistaisi kulttuuripassin käytön yli kunta- ja maakuntarajojen. Uusia alueita ja organisaatioita siis toivotaan mukaan. Lohja voisi mainiosti olla yksi niistä.


(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)