perjantai 14. helmikuuta 2014

Tavarataivas vai laatikkoähky?

Päätin kolme kuukautta sitten vaihtaa asuntoa. Siitä lähtien jokainen päivä onkin ollut suuri ihmetyksen aihe. Miten ihmisellä, joka pyrkii välttämään ostamista, voi olla näin järjettömästi tavaraa?

Olen yrittänyt myydä ja jaella, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan nurkat täynnä. Tuttavapiirissä tavallisin vastaus on ollut tuskainen parahdus: "Ei meille mahdu, meillä on itselläkin liikaa." Olen sitten kantanut ylimääräisiä kierrätyskeskukseen, siskon lapsille ja askartelumateriaaliksi koululle. Vielä muuttopäivänä yksi kodittomaksi jäämässä ollut pöytä päätyi muuttofirman konttoriin ja minä huokasin helpotuksesta: siitäkin päästiin.

Kuluttajatutkimuskeskus teki vuonna 2010 selvityksen Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjetit. Sen mukaan yhden lapsiperheen tavaroiden tarve on yhteensä noin 300 kpl. Luku sisältää kotitalouskoneet, elektroniikan, astiat, tekstiilit, siivousvälineet, työkalut ja huonekalut. Kun mukaan lasketaan vaatteet sekä lyhytkestoiset tarvikkeet, kuten wc-paperit, suodatinpussit, pesuaineet ja paristot, päästään yhteensä noin tuhanteen tavaraan. Silti keskimääräisessä kotitaloudessa on noin 10 000 tavaraa.

Ero välttämättömyyden ja todellisuuden välillä on huima. Lisäksi tarve on eräiden tavaroiden kohdalla kyseenalainen. Onko kaikilla välttämättä oltava tulostin, neljä päiväpeittoa, hiuslakkaa, ripsiväri ja kokovartalopeili? Pitkälti nämä tarpeet ovat kulttuurin ja markkinoinnin tuottamia. Tekevätkö tavarat meidät oikeasti onnellisiksi ja tyytyväisiksi? Mainostoimistojen ja markkinointiosastojen tehtävä on ainakin saada meidät uskomaan, että näin on.

Keskellä tavara-ahdinkoani katsoin Petri Luukkaisen dokumentin Tavarataivas, jossa elokuvan tekijä pakkaa koko omaisuutensa varastoon ja antaa itselleen luvan hakea sieltä vuoden aikana vain yhden tavaran päivässä. Elokuvan alussa on yö ja alaston Luukkainen juoksee talvisessa Helsingissä hakeakseen ensimmäisen tavaran, joka on talvitakki. Opimme, että talvitakkia voi käyttää muun muassa makuupussina ja pyyhkeenä. Kun jalat työntää hihoihin, lämmöneristys on paras kylmällä lattialla nukkuessa.

Dokumentin edetessä materiaa tärkeämmiksi nousevat läheiset ihmiset, rakkaus, terveys ja retket luontoon. Viesti on ennalta-arvattava, mutta myös meitä kaikkia koskettava. Lopussa tekijä toteaa, että sadalla tavaralla tulee ihan hyvin toimeen ja 300 tavaraa on jo oikein mukava tilanne.
Tämän tiedon valossa perheeni tuhansien tavaroiden pakkaaminen tuntui entistä rasittavammalta. Kaksikymmentä kertaa muuttaneelle ihmiselle sen ei luulisi olevan ongelma, mutta ei siihen totu, rutinoituu korkeintaan.

Tällä hetkellä vierelläni kohoaa laatikkovuori, joka onneksi madaltuu päivä päivältä. Kaikelle näyttäisi löytyvän jokin kolo uudessa kodissa. Yksi esine jopa puuttuu, nimittäin tv-taso. Se löytyy kuluttajatutkimuksen "tarpeellisten tavaroiden" listalta, mutta olen tähän asti tullut oikein hyvin toimeen ilman. Nyt aion sellaisenkin kapistuksen hankkia, koska televisio ei mahdu enää kirjoja pursuilevaan kirjahyllyyni. Ekologista omatuntoani kesyttääkseni katson kuitenkin ensin kierrätyskeskuksesta, kirpputoreilta ja Kierrätän Lohjalla -facebooksivuilta ennen kuin lähden koluamaan huonekaluliikkeitä.

Tv-tason hankinnan jälkeen aion palata kuriin ja järjestykseen ja noudattaa jälleen kohtuuden ohjelmaani. Hankintahimon iskiessä kysyn itseltäni, tarvitsenko todella kyseessä olevan tavaran ja onko minulla kenties ennestään jokin lähes vastaava, jota voisin käyttää samaan tarkoitukseen vähän tuunaamalla. Ehjän tavaran tilalle en osta uutta, vaikka se olisi vanhanaikainen. Tästä säännöstä voin tosin poiketa silloin, jos esimerkiksi kodinkone on kammottava energiasyöppö tai turvallisuusriski.

Vielä olisi otettava käyttöön yksi hyvä konsti hillitä tavaran kertymistä eli uuden esineen tullessa taloon laittaa vastaavasti yksi turha esine kiertoon. Jos laittaisi yhtä tavaraa kohti kaksi aina sivuun, seuraava muutto voisi sujua kepoisammin ja ilman useita kymmeniä pahvilaatikoita ja tavaraähkyä.


(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)