Aamuvirkkujen yhteiskunta

Kun yrittää nukkua korvatulpat korvissa, kehon sisällä kohisee, humisee ja lorisee. Sydän paukuttaa kuin paalutuskone. Ei siitä mitään tule. Miten sitten suojautua ulkopuolisen maailman ääniltä, kun pitäisi saada nukkua? 

Valvon joka aamuyö. Ajatuksissani on silloin ruuhka-aika. Sisäinen pulina rauhoittuu puolessatoista tunnissa, kun unisyklin seuraava nukahtamisvaihe tainnuttaa minut.

Jotta seuraava päivä aukeaisi hyväntuulisena, on saatava kuroa yöllinen univaje umpeen aamulla. Ja ah, ne aamupäiväunet ovatkin kaikkein makeimmat; vasta silloin nukun oikeasti virkistävää unta!

Siis jos nukun. Koko muu maailma tuntuu heräävän, kun minulle olisi elintärkeää nukkua. Perheen murrosikäinen loraa suihkussa, nuorimmainen ei vielä ymmärrä kohteliaan kolistelemattomuuden merkitystä ja pitäähän minun nousta vahtimaan, että kolistelu johtaa lopulta kouluun lähtöön. Kaikki äidit tietävät, että lasten äänien aiheuttama hälytystila alkaa synnytyslaitokselta. Vain isät voivat nukkua, jos lapsi itkee.

Joidenkin tutkimusten mukaan ihmistä ei ole edes luotu nukkumaan yön läpi. Hengissäsäilymisemme kannalta on ollut parempi, että nukumme pienemmmissä pätkissä.   Entisajan ihmiset puuhailivat yöllä - tästä on kirjoitettu jopa oppaita. He ottivat päivänokosia eivätkä tiiviiseen yhteisölliseen elämään tottuneina ilmeisesti häiriintyneet toistensa äänistä. 

Tavallisena talviaamuna lumiaura kuulostaa irrottavan asvalttia Vappulantieltä. Naapuri imuroi korvan juuressa seinän takana. Toiselle on tullut vieraita kukonlaulun aikaan.

Muuta takaisin maalle, jos et kestä kaupungin ääniä, kommentoi ystäväni. No siellä vasta hullun työintoista porukkaa olikin! Sunnuntaiaamuisinkin lauloivat klapikoneet ja moottorisahat, vaikka kirkonkellot pauhasivat pyhäpäivän rauhaa.

Lohduttaa hieman, että luovien ihmisten väitetään olevan usein yöeläjiä. Mutta mitä silloin voi enää tehdä? Järjestyssäännöt komentavat hiljaisuuteen kello 22. En voi siis soittaa pianoa, en siirrellä huonekaluja, vaikka sisustusinspiraatio iskisi; sähkövatkainkin pysyköön laatikossaan. Silti kaikilla aamuvirkuilla on oikeus häiritä minun untani.

Kun talvi kääntyy kohti kevättä, aamuvirkuillekin on tarjolla pieni haaste - kesäaikaan siirtyminen. Meille aamutorkuille se on painajainen, jota vastaan taistellaan nyt jo kansalaisaloitteen muodossa. Kehotankin kaikkia, jotka pitävät kellojen vekslaamista ihmisten kiusaamisena käymään allekirjoittamassa aloitteen netissä.

Kaltaisteni aamutorkkujen kasaantuva univaje on kansantaloudellinenkin ongelma. Kuinkahan paljon tässä maassa syödään unilääkkeitä vain oman luontaisen unirytmin vastaisen työrytmin takia? Se, joka väittää, että pitää vain opetella menemään nukkumaan aikaisemmin, kokeilkoon itse nukahtamista vaikka kuudelta illalla, jos normaalisti uni tulee yhdeksältä. 

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että työelämä ja koululaitos pitäisi porrastaa ihmisten yksilöllisen uni- ja valverytmin mukaan. Uskon, että se lisäisi hyvinvointia, vähentäisi sairauspoissaoloja ja häiriökäyttäytymistä. Ennen kaikkea se parantaisi kollektiivista elämänlaatua, kun aamuäreät ja iltatorkut eivät joutuisi törmäyskurssille työmailla ja koulujen pihoilla. 

Tämä vaatisi kuitenkin massiivista korjausrakentamishanketta, jossa asuntojen äänieristystä parannettaisiin. Yhdistettynä energiatehokkuuden lisäämiseen se olisi terveyden edistämisen lisäksi ekoteko. Miten tällaisen ajatuskulun saisi läpi yhteiskunnassa, joka tuntuu nojaavan aamun tuntien tehokkaaseen käyttöön, sitä uneni eivät kerro. Taitaa siis jäädä päiväuneksi. Niiden ihanuutta en vielä ylistänytkään.

(Kolumni on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla)

​