keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Vihdoinkin saa tahtoa


Minulle tärkeä ja rakas ihminen sai tänään 1.3.2017 naimaluvan, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui viimein voimaan. Niin paljon maailmassa on kuitenkin vielä parannettavaa, että en voi hänen henkilöllisyyttään paljastaa. Hän ei sitä haluaisi, koska oppi varomaan kielteisiä asenteita jo lapsena, alakoulussa. 


Toisaalta, mitäpä se muille kuuluu, kenestä läheiseni tykkää? Sehän on yksityisasia! Vaan kun ei sittenkään ole. Yhteiskunta on rakentunut ydinperheajattelun varaan. Siinä mallissa ydinperhe koostuu isästä, äidistä ja lapsista ja kaikki poikkeamat on aikojen saatossa koettu uhkana: yksinhuoltajien perheet, isättömät lapset, jopa lapsettomat avioparit.

Kaiketi vastuunjaollisista syistä suurimmalle osalle ihmiskuntaa on ollut tärkeää tietää, kuka on kenenkin biologinen lapsi: nuo kaksi ovat tuon lapsen vanhemmat ja siten vastuussa hänen ruokkimisestaan. Ja koska lapsia ei synny ilman tietynlaista seksiä, sekin asia on täytynyt ottaa kontrollin alle.

Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti. Olin silloin kaksivuotias. Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1981 se poistui myös tautiluokituksesta. Samana vuonna Kekkonen luopui presidentin virasta, luokallani ollutta kahta tyttöä haukuttiin lesboiksi, koska he halailivat toisiaan välitunnilla, ja minä pukeuduin feministiksi  luokan naamiaispäivänä laittamalla isäni puvun takin päälle. Virallisella tasolla iso muutos homoseksuaalisuuden rangaistavuudesta hyväksytyksi ominaisuudeksi tapahtui suhteellisen nopeasti, mutta yleiset asenteet muuttuvat paljon hitaammin.


Alussa mainitsemani henkilö sattui jokin aika sitten, nyt jo aikuisena, samalle bussipysäkille miesporukan kanssa. Porukan maihinnousukenkiin sonnustautunut jäsen mainosti kenkiään "hyviksi homojen potkimiskengiksi". Tuollaiset kohtaamiset ja väkivallan uhka pudottavat ikävällä tavalla maan pinnalle, vaikka omassa tuttavapiirissä saisi ihan rauhassa olla mitä on.
 

Seksuaalinen tasavertaisuus ry SETA:lla on ollut merkittävä rooli suvaitsevaisuuden ja tietämyksen lisääjänä. 90-luvun alussa elokuvaopiskelijana toimin itsekin Turussa SETAn aktiivina. Meitä oli intomielinen porukka perustamassa seksuaalivähemmistöille omaa opiskelijajärjestöä sekä käynnistämässä Suomen ensimmäistä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elokuvafestivaalia. Kuvaavaa, että jouduin eräänkin kerran festivaalin ohjelmistovastaavana ja festivaalipäällikkönä selittämään, ettei kyseessä ollut mikään seksielokuvafestivaali, vaan toimme maahan elokuvia, jotka kuvasivat HLBT-ihmisten* elämän koko kirjoa, rakkautta, perhe-elämää, ystävyyssuhteita sekä lapsi- ja adoptiohaaveita.

Pakko myöntää, etten tuolloin vielä uskonut tasa-arvoisen avioliittolain toteutumiseen, vaikka festivaalin keskeinen tehtävä oli ennakkoluulojen karsimisen ohella puhua vähemmistöjen tasavertaisten oikeuksien puolesta. Tänään moni jo rekisteröidyssä parisuhteessa elävä tuttavani voi laittaa avioliittopaperit vetämään ja olla sen jälkeen ihan virallisesti naimisissa eikä vain "sateenkaarirekisterissä", joka on statuksena ollut hyvä edistysaskel ja välietappi, mutta silti eriarvoistava ja leimaava.

Tästä päivästä eteenpäin seksuaalinen suuntautuminen ja kumppanin sukupuoli eivät suoraan ja alleviivaavasti näy henkilötiedoissa. Jospa rakkaus saisi viimein tilaa erilaisuuden seksualisoinnilta. Kuten vihkikaavassa todetaan, avioliitto on perheen perustamista varten ja tarkoitus olisi rakastaa puolisoa myötä- ja vastamäessä. Oli se puoliso sitten pitkä tai pätkä, pullea tai laiheliini, mies tai nainen - tai jotain siltä väliltä.


*HLBT = Homo-, lesbo- ja biseksuaalit sekä transseksuaalit ja transsukupuoliset

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti